Kaikki alkoi harmaana ja hiljaisena iltapäivänä, kun Claudia, Alarcónin perheen hovimestari, kuuli repivän äänen päämakuuhuoneesta.

Pieni Camila, Rodrigo Alarcónin ainoa tytär, kunnioitettu mutta kylmä liikemies, oli juuri saanut tuhoisan diagnoosin. Lääkärit sanoivat, että hänellä oli vain kolme kuukautta elinaikaa harvinaisen ja nopeasti etenevän sairauden vuoksi. Rodrigo, joka oli tottunut ratkaisemaan kaikki rahalla, palkkasi Euroopan parhaat asiantuntijat. Mutta vastaus oli aina sama: “Emme voi tehdä mitään.”

Sinä päivänä Claudia astui varovasti huoneeseen. Tyttö, heikko ja kalpea, makasi sängyssään. Rodrigo istui tuolilla, pää käsien sisällä.
— Herra, haluatko, että teen teille kupin teetä? — kysyi Claudia vapisevalla äänellä.
Rodrigo nosti punaiset silmänsä, jotka olivat itkusta turvoksissa, ja kuiskasi katkeraan sävyyn:
— Tee ei pelasta tytärtäni.

Sinä yönä, kun koko talo nukkui, Claudia valvoi Camilan vieressä. Hän kehtosi lasta hellästi ja lauloi hänelle vanhan tuutulaulun, jota hänen oma äitinsä oli usein laulanut. Yhtäkkiä muisto nousi mieleen: hänen veljensä oli kärsinyt samasta sairaudesta. Kalliit klinikat eivät olleet voineet auttaa, mutta eläköitynyt lääkäri, joka käytti kokeellisia hoitoja, oli onnistunut pelastamaan hänet.

Claudia epäili pitkään. Hän tiesi, että jos hän mainitsisi tämän “epätavanomaisen menetelmän”, Rodrigo saattaisi erottaa hänet. Mutta nähdäksensä tytön kamppailevan joka hengenveto oli sietämätöntä.

Seuraavana päivänä, kun Rodrigo oli ympäröitynä asianajajilla ja allekirjoitti asiakirjoja valmistautuen pahimpaan, Claudia päätti puhua:
— Herra, tunnen lääkärin. Hän pelasti veljeni silloin, kun kukaan ei uskonut häneen. Hän ei lupaa ihmeitä, mutta ehkä se on sen arvoista kokeilla.

Rodrigo nousi raivokkaana:
— Kuinka uskallat verrata tyttäreni elämää huijarimenetelmiin!

Claudia laski päänsä, pidätellen kyyneliään, mutta hänen sydämessään oli varmuus: hänen piti toimia.

Kaksi päivää myöhemmin Camilan tila huononi. Hän ei pystynyt hengittämään kunnolla, ja hänen silmänsä olivat puoliksi kiinni. Rodrigo, epätoivoinen, iski nyrkkinsä pöytään:
— Ei voi olla, että ei ole mitään keinoa!

Silloin hän muisti Claudian päättäväisen katseen. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen hän laski ylpeytensä ja etsi hänet.
— Kerro minulle totuus. Onko tuo tohtori Asión… vielä elossa? Mistä voimme löytää hänet?

Claudia nyökkäsi:
— Kyllä, mutta hän ei ota ketä tahansa. Hän jäi eläkkeelle lääketieteestä konfliktin takia lääketeollisuuden kanssa, eikä hän luota rikkaihin eikä heidän rahaan.

Rodrigo huokaisi syvään. Koko elämänsä ajan raha oli ratkaissut kaiken. Mutta nyt hän ei voinut ostaa toivoa.
— Tee mitä on tehtävä, Claudia. Pelasta hänet.

Seuraavana aamuna he lähtivät salaa. Claudia kantoi lasta, ja Rodrigo piti lakkia, jotta ei tunnistettaisi. He matkustivat pieneen vuoristokylään, jossa aika tuntui pysähtyneen. Siellä heitä odotti vanha mies, jonka katse oli terävä kuin veitsi.
— Jos olette tulleet etsimään ihmettä, — hän sanoi syvällä äänellä —, olette tulleet väärään paikkaan. Täällä on vain totuus. Ja totuus on se, että hän on sairas.

Rodrigo jäi sanattomaksi. Kukaan ei ollut puhunut hänelle näin ennen. Claudia halasi lasta rintaansa:
— Tohtori, emme pyydä ihmettä. Pyydämme vain, että yritätte. Hän ansaitsee mahdollisuuden.

Mies katsoi heitä pitkään ja avasi sitten oven. Talon sisällä tuoksui yrtteiltä ja lääkkeiltä.
— Hänen tilansa on vakava. Erittäin vakava. Mutta ei toivoton.

Rodrigo astui eteenpäin pidätetyn toivon kanssa:
— Voitteko pelastaa hänet? Mitä tahansa tarvitaan, maksan mitä tahdotte.

Tohtori keskeytti hänet välittömästi:
— Täällä rahalla ei ole arvoa. Tärkeintä on, oletteko valmiita tekemään jotain, mitä ette ole koskaan tehneet: kuunnella, uskoa ja totella.

Claudia laski katseensa; hän tiesi, että se olisi Rodrigolle vaikeinta.

Hoito alkoi heti. Tohtori korvasi lääkkeet luonnollisilla rohtokasveilla ja loi ympärilleen rauhan ja rakkauden ilmapiirin tytölle. Claudia noudatti tarkasti kaikkia ohjeita: teetä, lauluja, inhimillistä lämpöä. Rodrigo oppi olemaan isä.

Eräänä yönä, kun hän ei saanut unta, hän meni sängyn ääreen, otti pienen tytön käden ja kuiskasi kyynelsilmin:
— Anna anteeksi, rakas. Luulin, että raha ratkaisee kaiken. Nyt tiedän, että sinä olet ainoa, mikä todella merkitsee.

Ihan kuin hän olisi ymmärtänyt, Camila avasi silmänsä ja katsoi häntä lempeästi.

Seuraavina päivinä hänen terveytensä parani. Hän alkoi hymyillä ja reagoi lauluihin. Rodrigo ei eronnut hänestä, unohtaen puhelut ja sopimukset.
— Antaa maailman kaatua. Jään hänen kanssaan, — hän sanoi päättäväisesti.

Mutta koe ei ollut ohi. Eräänä päivänä Camila sai jälleen kuumeen ja hengitti vaikeasti. Rodrigo huusi, kun tohtori taisteli tytön elämästä. Claudia kuiskasi tytön korvaan:
— Taistella, rakas. Taistella.

Yöstä tuli loputon. Aamunkoitteessa Camila avasi silmänsä ja kuiskasi:
— Isä… kakku.

Rodrigo halasi häntä itkien epätoivoisesti. Claudia itki myös. Tohtori pani kätensä Rodrigon olalle:
— Hän elää. Mutta muistakaa: tämä ei ole vain minun ansiotani. Häntä pelastivat rakkaus, usko ja yhteys.

Viikkojen kuluttua kartano täyttyi jälleen nauruista. Camila juhli syntymäpäiväänsä.
— Elänkö minä, äiti? — hän kysyi.
Claudia, silmät kyynelissä, vastasi:
— Kyllä, rakas. Ja tulet elämään maailmassa, joka on täynnä aitoa rakkautta.

Rodrigo halasi molempia. Hän ymmärsi vihdoin, että todellinen rikkaus ei ole rahassa eikä bisneksissä, vaan siinä ihmeessä, että ne, joita rakastat, ovat elossa. Sillä lopulta ulkokuori voi pettää, mutta kunnioitus ja ihmisarvo eivät koskaan.