Mieheni ja minä ajoimme maantietä pitkin, rauhallisina, ympärillämme syksyinen metsä. Tie oli suora ja nopea, ja liikennettä oli tuskin koskaan. Mutta tänä päivänä jokin oli toisin. Edessämme autot olivat pysähtyneet täysin, muodostamassa pitkän jonon. Ilma tuntui liikkumattomalta, aivan kuin itse aika olisi pysähtynyt.

— Varmaankin on tapahtunut onnettomuus, — sanoi mieheni jarruttaen.
Nyökkäsin, mutta sanat katosivat kurkustani, kun näin, mitä tapahtui.

Metsästä, suoraan asfaltille, alkoi ilmestyä karhuja. Kymmeniä, ehkä satoja. Jotkut suuret ja majesteettiset, toiset pieniä karhunpentuja, jotka kipittivät emojensa vierellä. Ne eivät karjuneet, eivät hyökänneet, eivät vaikuttaneet aggressiivisilta. Päinvastoin, niiden liike oli hiljaista levottomuutta, kuin näkymätön uhka ajaisi niitä eteenpäin. Ne kävelivät autojen lomitse rauhallisesti, eivätkä reagoineet torvien toitotuksiin tai kuljettajien huutoihin. Näky oli epätodellinen: loputon karhukolonna ylittämässä tietä, kuin ne olisivat jättäneet kotinsa ikuisiksi ajoiksi.

— Ne käyttäytyvät oudosti, — kuiskasin. — Tuntuu siltä, että ne pakenevat jotakin.

Ja olin oikeassa. Kun totuus lopulta paljastui, kaikki olimme kauhuissamme.
Kävi ilmi, että karhut pakenivat vaaran edestä. Päivien kuluttua televisioraportti kertoi, että joen läheisyydessä, syvällä metsässä, oli rakennettu jätteenkäsittelylaitos. Kemikaalit ja löyhkä levisivät alueelle, saastuttaen ilman ja veden. Eläimet, kykenemättöminä kestämään melua ja hajua, jättivät pesänsä ja suuntasivat tielle puhdasta ilmaa etsiessään.

Ne eivät tulleet ihmisten luo uteliaisuudesta. Ne oli ajetty pois.
Ne selviytyivät, mutta menettivät kotinsa.

Julkinen raivo pakotti sulkemaan laitoksen. Alue puhdistettiin, ja vähitellen karhut palasivat metsään. Tapahtuma jäi syvästi mieleen opettavaisena muistutuksena: ihmisellä ei ole oikeutta tuhota luontoa oman hyötynsä vuoksi.

Kun eläimet ilmestyvät tielle, se ei aina ole sattumaa.