Pienessä kaupungissa, lukiossa numero 17, järjestettiin avoin tunti turvallisuudesta. Oppilaat, opettajat ja vanhemmat täyttivät auditorion, uteliaina odottaen esitystä. Lavalle astui poliisi univormussa, vierellään saksanpaimenkoira nimeltä Rex, joka käveli rauhallisesti hänen rinnallaan.

Ensisilmäyksellä Rex vaikutti rentoutuneelta, lähes laiskalta, mutta tarkkaavaiset silmät tutkivat jokaisen kasvot yleisössä. Oppilaat kuiskivat nauraen. Poliisi hymyili ylpeänä:
— Tämä ei ole vain koira. Hän on kumppanini. Ja hän ei koskaan erehdy.

Esitys alkoi. Poliisin ohjeiden mukaan Rex löysi reppuun piilotetun aseiden mallin ja myöhemmin piilotetun kynän vapaaehtoisen taskusta. Yleisö taputti hämmästyneenä hänen tarkkuudestaan.

Mutta juuri kun esitys oli loppumassa, jotain muuttui. Koira jännittyi, kaulan karvat nousivat pystyyn ja katse kiinnittyi yleisöön. Yhtäkkiä hän hyökkäsi eteenpäin muristen.

— Rex, paikallesi! —huusi poliisi, mutta koira ei totellut.

Rex syöksyi kolmannella rivillä istuvan tytön kimppuun. Hänen nimensä oli María, ujo ja varautunut oppilas. Koira kaatoi hänet maahan, ja hänen vihkonsa putosi vierelle. Auditoriossa kuului huutoja. Opettajat ryntäsivät auttamaan, ja poliisi, pitäen hihnasta kiinni, kuiskasi yllättyneenä:
— Hän ei koskaan toimi ilman syytä… ei koskaan.

María vapisi ja itki. Monet luulivat, että koira oli erehtynyt, mutta poliisi näytti epäilevältä.
— Neiti —hän sanoi vakavasti—, sinun täytyy tulla poliisiasemalle vanhempiesi kanssa. Se on vain menettely.

Vanhemmat protestoivat, mutta Rex murisi edelleen, pitäen katseensa tytössä. Vaisto kertoi jotain muuta.

Poliisiasemalla Marían sormenjäljet otettiin. Muutaman minuutin kuluttua järjestelmä antoi hälytyksen. Yhteensattuma? Ei. Poliisit jäivät liikkumattomiksi.

Sormenjäljet kuuluivat henkilölle, joka oli rekisteröity liittovaltion etsintäkuulutettujen rikollisten tietokantaan.

Poliisi katsoi häntä kylmästi:
— Haluatko kertoa itse, vai luenko asiakirjat?

María hengitti syvään. Ilmeensä muuttui täysin: pelokas tyttö katosi, tilalle tuli nainen, jonka katse oli järkkymätön.
— Hyvä on —hän sanoi rauhallisesti—. Peli on ohi.

Hänen oikea nimensä oli Anna. Hän ei ollut kuusitoista, vaan kolmekymmentä. Harvinainen sairaus esti hänen kehoaan vanhenemasta, antaen hänelle teini-ikäisen ulkonäön.

Hän oli paennut poliisia vuosia. Hän oli tehnyt ryöstöjä, petoksia ja koruliikkeitten ryöstöjä. Hän pääsi aina pakoon jättämättä jälkiä, koska kukaan ei epäillyt “opiskelijaa”.

Hän vaihtoi koulua ja nimeä, teeskennellen orpona, jota eri perheet ottivat hoiviinsa.
— Kukaan ei olisi arvannut —hän hymyili—. Jos ei olisi ollut itsepäistä koiraasi, olisin yhä vapaa.

Poliisi katsoi häntä tyynesti.
— Ihmiset voivat valehdella, Anna. Mutta Rex… ei koskaan erehdy.