Se oli kuuma päivä. Ilma värisi kadun yllä, aurinko sulatti asfalttia, ja kaikki ympärillä tuntui jähmettyneen kuumuuden alle. Pienen kaupan omistaja seisoi tiskin takana, laskien päivän tuloja, kun yhtäkkiä kuului outo jyrähdys — sellainen, että kylmä väre kulki hänen selkäänsä pitkin.

— Mitä… — hän ei ehtinyt sanoa loppuun, kun hevonen syöksyi näyteikkunan eteen.

Se ilmestyi kuin tyhjästä — valtavana, harja sekaisin, kuolaa suupielissä. Sen silmät olivat pelosta villeinä. Yhtäkkiä se nousi pystyyn, pärskähti korvia huumaavasti ja löi kavioillaan lasiovea.

BANG!

Lasissa kulki halkeamaverkko. Vielä yksi isku — ja näyteikkuna mureni kuin kristalli. Auringonsäteet leikkivät lattialle sirpaleina hajonneissa paloissa, ja hevonen hengitti raskaasti ja astui askeleen taaksepäin, kuin odottaen jotain.

— Mitä sinä teet?! — huusi omistaja, hypäten tiskin takaa.

Mutta eläin ei hyökännyt. Se kääntyi, löi kavioillaan asfalttiin — ja lähti juoksemaan. Mies kirosi ja juoksi perässä. Sydän hakkasi — vihan, pelon ja ymmärtämättömyyden sekoituksesta.

— Pysy paikallasi! — huusi hän, väistellen autoja. — Pysy, hirviö! Kaiken rikot — vastaa edes!

Mutta hevonen ei näyttänyt kuulevan. Se juoksi kadulla, hirnahti — pitkään, valittavasti, lähes kuin ihminen. Ja yhtäkkiä se pysähtyi.

Mies juoksi lähemmäs… ja jähmettyi.

Tien varressa, puun varjossa, makasi pieni varsanpoikanen. Sen ruumis vapisi, hengitys oli katkonainen, kyljessä veri ja tuoreita naarmuja. Oli heti selvää: sen oli ajanut auto ja jätetty kuolemaan.

Hevonen lähestyi, tökkäsi kuonollaan pienen kaulaa ja hirnahti hiljaa. Ääni kulki luihin ja ytimiin asti. Mies tunsi sisällään jonkin katkeavan.

— Anteeksi… — hän kuiskasi, — sinä vain halusit, että joku auttaisi.

Hän nosti varsan syliinsä ja juoksi autolle. Hevonen — äiti — juoksi vieressä, hengittäen raskaasti, silmät tiukasti lapsessa.

Tunnit eläinlääkäriklinikalla venyivät ikuisuudelta. Ovien kolina, antiseptisen hajun leviäminen, lääkärien kuiskaukset. Ja lopulta eläinlääkäri astui ulos.

— Onneksi kävi hyvin, — hän sanoi väsyneenä. — Se tulee selviämään.

Mies katsoi ikkunasta. Klinikan nurmikolla seisoi hevonen. Väsynyt, likainen, se meni maahan ruohoon, katse tiukasti oveen kiinnittyneenä.

Myöhemmin, kun kaupan lasi vaihdettiin, uudessa ikkunassa roikkui valokuva — hevonen ja sen varsa. Ja alla oli kyltti:

“Joskus jopa hulluus on vain rakkautta, joka huutaa apua.”