911-päivystyskeskuksen operaattori oli vastaanottanut hälytyksiä jo kaksitoista vuotta — tulipaloja, onnettomuuksia, tappeluita… mutta tämän äänen hän muisti ikuisesti.

— Hei… tulkaa, olkaa hyvä… — tyttö kuiskasi.
— Joku kuiskaa sänkyni alla.
— Mikä sinun nimesi on?
— Mia. Olen viisi. Äiti sanoi, että keksin vain… mutta minä kuulen heidät. Nyt… taas kuulen…

Lelut
Toisessa päässä linjaa mies tunsi, kuinka kylmät väreet juoksivat pitkin selkää.
Hän ymmärsi: lapsi ei leiki. Tämä oli pelkoa. Aitoa pelkoa.

Kymmenen minuutin kuluttua partioauto pysähtyi kaupungin laitamille.
Ovet avasivat vanhemmat — uniset, ärtyneet.

— Taas nämä tarinat? — huokaisi äiti.
— Me vain tarkistamme, — vastasi seriffi rauhallisesti.

Mia istui huoneen nurkassa, sylissään nalle.
— He ovat sängyn alla, — hän kuiskasi.

Poliisi polvistui ja kurkisti — tyhjää.
Pölyä, leluja, ei mitään outoa.

— Täällä ei ole ketään, — hän sanoi. — Väärä hälytys.

Silloin toinen poliisi kohotti kätensä:
— Hh… kuuletteko?

Kaikki hiljenivät.
Ja yhtäkkiä — kevyt metallinen raapaisu, vaimea, kuin maan alta.
Ikään kuin joku… kaivaisi.

Korut

Poliisit katsoivat toisiaan.
Yksi polvistui, naputteli lankkuja. Yhdessä nurkassa ääni oli tummanpehmeä.
He purkivat parketin — sen alla oli maa.

Kun he alkoivat kaivaa, lapio kilahti metalliin.
Ohut kansi. Sen alla — kapea käytävä.

Vahvistuksia kutsuttiin.
Muutaman tunnin päästä oli selvää: talon alla oli kokonainen tunneli-verkosto, joka ulottui koko korttelin alle.

Siellä piileskeli kolme vankilasta karannutta pakolaista.
He kaivoivat öisin, yrittivät olla hiljaa…
Mutta lapsen korva oli tarkempi kuin mikään hälytin.

Lelut
Mia pelasti paitsi itsensä, myös kymmeniä naapureita.
Pakolaisten pidätyksen jälkeen poliisi kutsui häntä “kaupungin rohkeimmaksi lapseksi”.

Siitä lähtien Mia nukahtaa rauhallisesti sängyssään.
Joskus hän yhä kuuntelee hiljaisuutta —
mutta nyt hän tietää: jos hän kuulee jotain outoa… hän ei vaieta.