Hänen nimensä oli Timur. Rikas, itsevarma ja tottunut olemaan huomion keskipisteenä. Eräällä meluisalla juhlalla, pienen humalan vallassa, hän lausui lauseen, joka muutti hänen koko elämänsä:

— Lyödään vetoa, minä menen naimisiin kaupungin pyöreimmän tytön kanssa — ja silmäni räpähtämättä!

Ystävät nauroivat. Mutta hän piti sanansa.

Viikkoa myöhemmin hän kosiskeli Leilaa — hyväsydämistä, iloista ja hieman ujoa tyttöä, jota kaikki aliarvioivat. Hän ei tiennyt vedosta. Hän näki Timurissa mahdollisuuden — ei rikkauteen, vaan perheeseen.

Häät olivat ylelliset. Mutta juhlien huipentumassa, kun vieraat odottivat hääparin tanssia, Leila astui lavalle ja sanoi:
— Minullakin on yllätys.

Heittäen viitan pois, hän alkoi tanssia. Joustava, itsevarma, kaunis — kaikkien standardien vastaisesti. Yleisö taputti seisaallaan. Timur istui hämmentyneenä: hänen edessään ei ollut “vedon uhri”, vaan nainen, jolla oli arvokkuutta, lahjakkuutta ja sielua.

Aluksi hän suhtautui häneen kylmästi. Tapa. Mutta Leila ei pyytänyt rakkautta. Hän vain eli — leipoi, nauroi, auttoi naapureita, piti verkkotanssitunteja.
Kodista tuli oikeasti lämmin.

Kun Timur menetti suuren summan rahaa ja palasi kotiin murtuneena, hän ei kysynyt mitään. Hän vain asetti teekupin eteen ja sanoi hiljaa:
— Raha tulee ja menee. Tärkeintä, että olet kotona.

Silloin Timur halasi häntä oikeasti ensimmäisen kerran.

Kuukaudet kuluivat. Timur muuttui. Hän lakkasi tuhlaamasta rahaa, alkoi kuunnella vaimoaan ja kysyä hänen neuvojaan.
Sitten — ravintola, sormus, polvi maahan.

— Leila, menin naimisiin kanssasi vedon vuoksi. Mutta nyt — rakkaudesta. Menetkö uudelleen vaimokseni?
— Olen jo sinun. Nyt — rakkaudesta, — vastasi hän.

Leila sai idean itse:
— Haluan avata studion tällaisille naisille kuin minä. Ei täydellisille — vaan aidosti itselleen.

Timur uskoi häneen. Hän sijoitti rahaa, Leila antoi sielunsa. Kolmen kuukauden kuluttua kaupunki puhui vain yhdestä asiasta:
“Timurin vaimo — se pyöreä tanssija? Hän on tähti!”

Mutta pilkkaakin oli. Eräs entinen ystävä kysyi:
— Oletko tosissasi? Se oli vain vitsi, veto!
— Kyllä, — vastasi Timur rauhallisesti. — Mutta juuri tämän vedon takia kohtasin kohtaloni.

Kun Leila sai tietää olevansa raskaana, Timur itki. Hän vei hänet itse lääkärille, luki vanhemmuudesta, valitsi rattaat.
Hän pelkäsi vain yhtä — menettämistä.

Seitsemännellä kuulla kaikki katkesi. Sairaala. Ennenaikaisen synnytyksen uhka.
Timur ei poistunut huoneen ovesta.
— Toivottavasti he ovat kunnossa…

Kahden päivän kuluttua — leikkaus. Huuto.
— Tyttö, — sanoi lääkäri. — Pieni, mutta vahva.

Timur itki, ensimmäistä kertaa häpeilemättä kyyneleitään.
— En ollut valmis olemaan aviomies, en ollut valmis isäksi. Mutta nyt olen valmis kaikkeen. Teidän vuoksi.

Sama sali, jossa joskus heidän erikoinen häänsä oli. Lavalla tyttö sampanjanvärisessä mekossa.
— Tämä laulu on omistettu äidille ja isälle. Heidän rakkautensa alkoi vedosta… mutta siitä tuli kaunein todiste siitä, että ihmeitä on olemassa.

Ayla laulaa. Salissa Timur ja Leila pitävät toisiaan kädestä.
Hän on harmaantunut. Hän — edelleen sama.
Juhlan jälkeen he menivät verannalle, jossa he kerran tanssivat ensimmäisen kerran.

— En uskonut, että kaikki onnistuu, — kuiskasi Leila.
— En minäkään, — vastasi hän. — Kunnes tapasin sinut.

Musiikki soi taas — heidän häälaulunsa.
Ja tähtien alla he pyörähtivät tanssiin.
Kuin ensimmäistä kertaa.
Kuin ikuisesti.