Lentokoneessa nainen kallisti istuimensa ja mursi jalkani — joten päätin opettaa hänelle käytöstapoja. Istuin rauhassa ikkunan vieressä ajatellen: vain puolitoista tuntia, kaikki menee hyvin. Edessäni istui jykevä nainen räikeässä kukkapaidassa. Kone oli juuri noussut, kun — pam! — hän yhtäkkiä kaatoi istuimensa taakse ilman, että edes vilkaisi.

”Ai!” Polveni jäivät heti puristuksiin.
”Anteeksi,” sanoin kohteliaasti kumartuen eteenpäin, ”voisitko vähän nostaa istuimesi? Täällä on todella ahtaasti.”
Ilman että käänsi päätään hän vastasi: ”Minulla on mukavampaa näin.”

Yritin siirtää jalkojani — mahdotonta. Selvästi tämä ei korjaantuisi itsestään. Painoin kutsupainiketta. Lentoemäntä ilmestyi.
”Miten voin auttaa?” hän kysyi.
”Edessäni oleva matkustaja kallisti istuimensa niin taakse, että jalkani ovat jumissa. En voi liikkua.”
Lentoemäntä kumartui naisen puoleen. ”Anteeksi, voisitteko hieman nostaa istuinta, jotta takananne oleva matkustaja pääsee paremmin liikkumaan?”

Nainen kääntyi katseella, joka olisi voinut juuston pilaantaa. ”Selkäni särkee. Maksoin tästä paikasta — istun miten haluan.”
Lentoemäntä, yrittäen olla pyörittämättä silmiään, vastasi rauhallisesti: ”Pyydämme kaikkia matkustajia huomioimaan toistensa mukavuuden.”

Äänekkään dramaattisen huokauksen saattelemana nainen vastahakoisesti siirsi istuintaan eteenpäin — ehkä kaksi senttiä.
”Oletko nyt tyytyväinen?” hän ärähti.
”No, jalat eivät ole taikaiskusta parantuneet, mutta tämä on jo parannus, kiitos,” vastasin hymyillen. Hän pärskähti, ja lentoemäntä antoi minulle hienovaraisen silmäyksen ennen kuin poistui.

Puoli tuntia myöhemmin olin melkein unohtanut koko jutun… kun pam! Istuin lennähti taas taakse. Polveni huusivat kipua.
”Vakavasti?” mutisin ääneen, mutta nainen ei liikahtanut. Tuossa hetkessä tajusin — diplomatia oli kuollut. Oli aika toimia.

Suurimman viattoman ilmeen kera laskin tarjottimeni alas, asetettuani juuri miehistön tarjoaman muovisen tomaattimehulasin aivan reunalle — suoraan hänen istuimen selkänojan alle. Muutaman minuutin ajan ei tapahtunut mitään. Sitten hän liikahti.

Sploosh! Mehu kaatui suoraan hänen valkoiselle laukulleen ja roiskui hänen paidalleen.

Hän nousi raivosta täristen: ”Mikä tämä on?!”
”Voi ei!” suurensin silmiäni. ”Olen todella pahoillani — liikutit niin äkillisesti… ja tarjotin on niin pieni. Varotin, että on ahdasta.”

Hän huusi apua lentoemännältä: ”Kaikki on pilalla!”
Sama lentoemäntä palasi. ”Mitä tapahtui?”
”Istuin tässä juomassa mehua, ja edessä oleva istuin yhtäkkiä kallistui taakse,” sanoin osoittaen sotkua. ”Fysiikkaa kai.”

Lentoemäntä ymmärsi tilanteen, mutta piti ilmeensä neutraalina. ”Annan sinulle pyyhkeitä. Ja olethan ystävällinen, että istuimesi selkänoja pysyy pystyasennossa.”

Nainen pyyhki laukkuansa hiljaa. Lopun lennon ajan hänen istuimensa pysyi täydellisesti suorassa.