Tyttäreni oli vasta kaksivuotias, kun hän ensi kertaa ihastui siihen. Naapurimme pitivät oikeaa hevosta kotonaan. Pienelle tytölle se oli kuin ihme: hän saattoi viettää tunteja suuren, rauhallisen eläimen vieressä.

Hän halasi hevosen kaulaa, painoi poskensa sen pehmeää harjaa vasten ja taputti sen lämmintä selkää pienillä kämmenillään. Joskus he leikkivät yhdessä heinäladossa, ja joskus tyttäreni jopa nukahti juuri sinne heinien sekaan hevosen viereen, aivan kuin se olisi ollut hänen paras ystävänsä.

Nauroimme heitä katsellessamme, mutta syvällä sisimmässämme olimme joskus huolissamme — hevonen kun on iso eläin. Mutta jo ensimmäisistä tapaamisista oli selvää: hevonen oli poikkeuksellisen älykäs ja rauhallinen, melkein kuin se olisi ymmärtänyt, että sen edessä oli lapsi, joka tarvitsi erityistä hellävaraisuutta.

Näin jatkui kuukausia. Tyttäremme kiintyi yhä enemmän hevoseen, ja naapurin rakas eläin vastasi kiintymykseen. Mutta eräänä päivänä ovelle koputettiin. Naapurimme seisoi siellä poikkeuksellisen vakavana.

— ”Meidän täytyy puhua,” hän sanoi heti sisään astuessaan.

— ”Tapahtui jotain? Tekikö tyttäreni jotain väärin?” kysyin huolestuneena.

— ”Ei,” hän pudisti päätään. ”Mutta se koskee tytärtäsi. Teidän on ehdottomasti vietävä hänet lääkärille.”

Sydämeni puristui.

— ”Miksi? Onko jotain vialla?”

Silloin opin jotain kauheaa.

Naapuri selitti, että hänen hevosensa, joka oli koulutettu ja tottunut aistimaan ihmisen terveydentilan muutoksia, oli käyttäytynyt oudosti tyttäremme ympärillä viime aikoina.

Se ei enää leikkinyt rauhallisesti, vaan haisteli tyttöä levottomasti, ikään kuin yrittäen ymmärtää jotain, ja joskus se jopa asettui lapsen ja muiden väliin kuin suojellakseen häntä.

Aluksi luulimme sen olevan vain eläimen oikkuja, mutta hänen sanansa saivat meidät levottomiksi.

Kävimme silti lääkärissä. Tutkimuksen jälkeen saimme kauhean diagnoosin: kaksivuotiaalla tyttärellämme oli syöpä. Mutta onneksi sairaus havaittiin varhaisessa vaiheessa, ja lääkärit pystyivät toimimaan ajoissa.

Tänä päivänä tyttäreni on elossa ja terveenä. Hän rakastaa yhä leikkiä naapurin hevosen kanssa, ja katsomme tätä eläintä valtavalla kiitollisuudella. Sillä juuri hevonen oli ensimmäinen, joka antoi meille merkin siitä, että meidän täytyy kiinnittää huomiota lapsen terveyteen.