Äkillisen menetyksen jälkeen, kun Grace menetti nuoren tyttärensä Avan aivokalvontulehdukseen, hän eli kolme vuotta eräänlaisessa pysähtyneisyyden tilassa; hänen traumansa oli kuin “tyhjä seinä” hänen muistoissaan, siellä missä viimeinen hyvästijättö olisi pitänyt olla. Paetakseen tukahduttavia surumuistoja Grace ja hänen miehensä John muuttivat eloonjääneen kaksosensa Lilyn kanssa uuteen kaupunkiin aloittaakseen kaiken alusta. Mutta hauras rauha, jonka he olivat rakentaneet, järkkyi Lilyn ensimmäisen koulupäivän aikana, kun opettaja vahingossa onnitteli Gracea siitä, kuinka hyvin “molemmat” tyttäret menestyivät. Tämä ohimenevä kommentti johdatti Gracen luokkahuoneeseen, jossa hän näki Bellan – lapsen, joka oli kirjaimellisesti kuin peilikuva siitä tyttärestä, jonka hän oli haudannut vuosia aiemmin.
...
Bellan näkeminen laukaisi Gracessa fyysisen romahduksen; hän oli vakuuttunut, että lapsi oli oikeasti Ava. Johnin lempeistä vakuutteluista huolimatta, että Gracen muistot hautajaisista olivat lääkkeiden ja trauman hämärtämät, Grace ei voinut sovittaa yhteen Bellan ja Lilyn “aavemaisia” fyysisiä samankaltaisuuksia todellisuuden kanssa. Tilanne pakotti vaikeaan kohtaamiseen Bellan vanhempien, Danielin ja Susanin kanssa, jotka luonnollisesti olivat puolustuskannalla mutta silti empaattisia Gracen menetyksen tarinalle. Selvyyden saavuttamiseksi ja estääkseen Gracen luisumisen edelleen “itsehajoamisen” tilaan, John ja Bellan vanhemmat suostuivat lopulliseen DNA-testiin, joka voisi tuoda päätöksen, jota pelkkä logiikka ei kyennyt tarjoamaan.
...
...
Kuuden päivän odotus testitulosten saapumisesta oli Gracelle kiduttavaa aikaa, täynnä itsekriittisiä epäilyksiä omista äidillisistä vaistoistaan. Kun kirjekuori vihdoin saapui, tulokset olivat kiistattomat: Bella ei ollut Ava. Negatiivinen tulos laukaisi kahden tunnin itkujakson – ei vain pettymyksestä menettää Ava uudelleen, vaan valtavasta helpotuksesta siitä, että surulle oli nyt “mustaa valkoisella” oleva rajaviiva. Testi vahvisti, että Bella oli yksinkertaisesti biologinen sattuma – vieras lapsi, joka sattui jakamaan menneisyyden haamun kasvot.
Tämä tieteellinen vahvistus tarjosi Gracelle sen “hyvästijätön”, joka oli jäänyt häneltä kolmea vuotta aiemmin hautajaisten sumun keskellä. Kun todisteet olivat hänen edessään kirjaimellisesti nähtävissä, Grace pystyi lopettamaan kadonneen lapsensa etsinnän jokaisesta ihmisjoukosta ja hyväksymään menetyksen lopullisuuden. Bellan löytyminen ei ollutkaan synkkä mysteeri tai yliluonnollinen paluu, vaan psykologinen katalyytti, jonka avulla Grace pystyi käsittelemään traumansa. Hän ymmärsi, että hänen mielensä oli etsinyt keinoa täyttää tyhjyys, jonka tytär oli jättänyt, ja DNA-testi tarjosi viimeisen ankkurin, jonka avulla hän pystyi pysymään kiinni todellisuudessa.
Viikko myöhemmin Grace seisoi koulun porteilla ja katseli, kuinka Lily ja Bella leikkivät yhdessä; heidän identtiset kiharat ja yhteinen nauru eivät enää olleet kivun lähde. Kaksosista tuli nopeasti ystäviä, tietämättöminä siitä raskaasta emotionaalisesta kuormasta, jonka heidän samankaltaisuutensa lähes olisi tuonut heidän ylleen. Kun Grace näki heidät katoavan koulurakennukseen, hän tunsi “rinnan kivun” viimein kevenevän. Hän hyväksyi, että vaikka hän ei saanutkaan tytärtään takaisin, hän oli saavuttanut tarvittavan selkeyden katsoa eteenpäin – tietäen, että paraneminen joskus vaatii kohtaamaan mahdottomilta tuntuvat toiveet ennen kuin ne voi lopulta lepytellä.
...