Hänen viimeinen toiveensa, ennen tuomiota, joka päättäisi hänen elämänsä, oli musertavan yksinkertainen: nähdä saksanpaimenkoiransa vielä kerran. Hän oli jo hiljaisella antaumuksella hyväksynyt kohtalonsa.

Kaksitoista loputonta vuotta hän oli herännyt joka aamu solun B-17 kylmässä yksinäisyydessä. Syytettynä murhasta, jonka hän vannoi olevansa tekemättä, hän huusi syyttömyyttään, kunnes ääni jäi kuulematta. Alussa hän taisteli — valitti, pyysi lakimiehiä, kieltäytyi luovuttamasta. Mutta vähitellen hänen tahtonsa hiipui. Lopulta hän lakkasi vastustamasta ja vain odotti tuomiota.

Läpi kaikkien noiden katkerien vuosien, vain yksi asia piti hänen sydämensä elossa: hänen koiransa. Ei perhettä, ei ystäviä enää maailmassa. Paimenkoira ei ollut vain lemmikki — se oli hänen perheensä, kumppaninsa, ainoa olento, joka ei koskaan hylännyt häntä. Hän oli löytänyt sen kauan sitten, värisevän pentuna kapeasta kujasta, ja siitä hetkestä lähtien he olivat erottamattomat.

Kun vanki vartijalle viimeisen toiveensa ilmoitti, hän ei pyytänyt juhlaa, tupakkaa tai pappia. Hän kuiskasi vain:

— ”Haluan nähdä koirani. Vain vielä kerran.”

Vartijat epäröivät, epäillen temppua. Silti pyyntö myönnettiin. Valittuna päivänä, ennen tuomiota, hänet saatettiin vankilan pihaan. Ja siellä — viimein — hän näki hänet.

Heti kun paimenkoira tunnisti isäntänsä, se irrotti itsensä hihnasta ja syöksyi pihaa pitkin. Hetken ajan aika pysähtyi.

Se, mitä seurasi, sai kaikki mykiksi. Vartijat jäivät liikkumattomiksi, tietämättä mitä tehdä.

Koira ryntäsi hänen kimppuunsa sellaisella voimalla, kuin kaksitoista vuotta erossa olisi romahtanut yhdeksi hetkeksi. Se kaatoi hänet maahan, mutta ensimmäistä kertaa vuosikausiin hän ei tuntenut kahleita eikä kylmyyttä — vain lämpöä.

Hän kietoi kätensä koiran ympärille, hautasi kasvonsa sen turkkiin. Kyyneleet, joita hän oli kätkenyt yli vuosikymmenen, virtasivat vapaasti.

Hän itki häpeilemättä, kuin lapsi, ja paimen vinkui hiljaa, ikään kuin tietäen, että heidän hetkensä olivat vähissä.

— ”Tyttöni… uskollisin,” hän kuiskasi, puristaen sitä lähelleen. ”Mitä sinä teet ilman minua?”

Hänen kätensä vapisivat, kun hän silitti sen selkää yhä uudelleen ja uudelleen, painaen muistiin sen muodon, lämmön, tuoksun. Se katsoi häneen horjumattomalla uskollisuudella.

— ”Anna anteeksi… että jätin sinut yksin,” hänen äänensä sortui. ”En koskaan todistanut totuutta… mutta olin aina sinun.”

Vartijat seisoivat hiljaa. Jotkut kääntyivät pois, eivät halunneet katsoa. Tässä hetkessä he eivät nähneet enää rikollista, vaan ihmisen — miehen, jonka viimeinen halauksen oli kaikki, mitä hänellä oli maailmassa.

Lopulta hän nosti kyyneliset silmänsä vankilanjohtajaan.

— ”Huolehdi hänestä… ole hyvä.”

Hän lupasi hyväksyä kohtalonsa ilman vastarintaa, jos koiralle annettaisiin turvapaikka.

Painostava hiljaisuus täytti ilman. Sitten paimen haukahti terävästi, voimakkaasti — kuin vastustaen tulevan julmuutta.

Vanki veti sen vain lähemmäs, piteli kiinni epätoivon voimalla kuin mies, joka sanoo viimeisen jäähyväisensä.