Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Katherine oli jättänyt aviomiehensä Aidenin ja heidän kaksi pientä tytärtään, koska hän kieltäytyi ryhtymästä pyörätuoliin sidotun miehen hoitajaksi, hän palasi takaisin entiseen kotiinsa pyytämään taloudellista apua. Hänen toinen aviomiehensä oli jättänyt hänet, ja hän oli ajautumassa täydelliseen taloudelliseen ahdinkoon. Niinpä hän ilmestyi heidän kuistilleen vanhenemisen ja uupumuksen merkit kasvoillaan. Aiden, joka kasvatti nyt yksin Gretaa ja Ameliaa, päästi hänet vastahakoisesti sisään, vaikka ilmapiiri oli täynnä ratkaisemattomia tunteita ja vanhoja haavoja. Tytöt, jotka olivat nykyään kolmetoista- ja kymmenvuotiaita, seisoivat isänsä vierellä kylmän rauhallisina ja hiljaisina.
...
Illallinen tarjoiltiin, mutta tunnelma oli kaukana lämpimästä. Se oli vaivautunut hetki täynnä väkinäistä keskustelua ja tuskallista muistutusta siitä elämästä, jonka Katherine oli jättänyt taakseen. Tytöt, jotka olivat rakentaneet vahvan arjen ja läheisen suhteen Aidenin kanssa, suhtautuivat äitiinsä kohteliaan etäisesti. Katherine istui kuin vieras talossa, joka oli rakennettu muistoista, joihin hänellä ei enää ollut paikkaa. Tilanne oli selvä: hän oli ulkopuolinen, joka yritti löytää tiensä perheeseen, joka oli jo oppinut elämään ilman häntä.
...
...
Illallisen jälkeen Aiden otti esiin vanhan, kuluneen ja teipillä korjatun satukirjan nimeltä ”Pienen ketun seikkailut”. Se ei ollut vain tavallinen lastenkirja, vaan jokainen sivu oli täynnä hänen omia käsin kirjoittamiaan merkintöjä tyttöjen tärkeistä hetkistä, saavutuksista ja vaikeuksista – juuri niistä vuosista, jotka Katherine oli menettänyt. Hän pyysi Katherinea lukemaan kirjan tytöille ja pakotti hänet samalla kohtaamaan todellisuuden siitä jokapäiväisestä elämästä ja tunteiden taakasta, jonka hän oli itse päättänyt jättää taakseen.
Kun Katherine luki tarinaa ääneen, hänen äänensä värisi. Tytöt kuuntelivat tarkasti, kun he vihdoin kuulivat äidin äänen, jonka he olivat siihen asti tunteneet vain vanhoista valokuvista. Hetki mursi jotain hänen sisällään, ja myöhemmin käyty keskustelu antoi tytöille mahdollisuuden esittää vaikeita kysymyksiä ja nähdä läpi kaikki selitykset hänen lähtönsä ympäriltä. Katherine joutui kohtaamaan menneisyytensä ilman tekosyiden suojaa ja myönsi lopulta, ettei ollut ollut paikalla heidän syntymäpäivinään eikä tuntenut heidän pelkojaan, kasvuaan tai niitä pieniä hetkiä, joista lapsuus rakentuu.
Lopulta Aiden antoi Katherineille tarpeeksi rahaa, jotta tämä voisi saada elämänsä jälleen vakaalle pohjalle, mutta teki selväksi, ettei kyse ollut anteeksiannosta tai menneiden unohtamisesta. Hän antoi naiselle kirjan, jotta tämä voisi viimein jatkaa sitä tarinaa, jonka oli aikoinaan hylännyt. Samalla hän opetti tyttärilleen, että myötätunto on tärkeää, mutta se ei tarkoita menneisyyden kieltämistä. Kun Katherine lähti, perhe avasi uuden luvun omassa elämässään ja jätti vanhan, kipeän tarinan taakseen – valmiina kirjoittamaan jotain aivan uutta.
...