Lancasterin kartanon käytävillä kaikui hämmästynyt kaikuna. Miljardööri Risto Lankasteri, mies, jonka nimi oli tuttu talouslehtien sivuilta, pysähtyi sanattomana, epäillen korviaan. Hän oli tottunut johtamaan yrityksiä, ennustamaan markkinoiden vaihteluita ja tekemään päätöksiä, joilla oli valtava vaikutus firmojen kohtaloihin. Mutta nyt hän kohtasi haasteen, johon ei mikään bisnes-suunnitelma ollut valmistanut.

Hänen kuusivuotias tyttärensä Aamu seisoi salin keskellä — pieni, vaaleansinisessä mekossa, kädessään pehmolelujänis. Hänen vakava katseensa ja ojennettu kätensä mursivat huolella järjestetyn illan.

Tyttöjen tarvikkeet
— Minä valitsen hänet, — sanoi Aamu osoittaen Klaraa — kotiapulaista mustassa mekossa ja valkoisessa essussa.

Kuului musertava hiljaisuus.

Ympärillä seisoi kymmeniä täydellisiä malleja — säteileviä, pitkiä, hurmaavia. Heidät oli kutsuttu, jotta Aamu auttaisi isäänsä valitsemaan uuden elämänkumppanin. Vaimon kuoleman jälkeen kolme vuotta sitten Risto oli päättänyt, että lapsi tarvitsee äidin ja hän itselleen naisen, joka sopii hänen asemaansa.

Hän odotti, että tyttö ihastuu vieraiden kauneuteen ja eleganssiin. Mutta Aamu ei katsonut mekkoihin tai timantteihin. Hän valitsi naisen, joka kertoi hänelle iltasatuja.

Lasten tarvikkeet
Siivouspalvelut

Klara kalpeni.
— Minäkö? Neiti Aamu, sinun täytyy erehtyä…

Mutta tyttö pudisti päätään.
— En. Olet kiltti. Rakastat minua. Haluan, että olet minun äitini.

Salissa kuului hiljaisia naurunpyrskähdyksiä, katseet siirtyivät Klarasta miljardööriin. Mutta Risto ei nauranut. Hän seisoi liikkumattomana, yrittäen käsittää kuulemaansa.

Sinä iltana kartano kuhisi juoruista. Keittiössä kuiskailtiin, kuljettajat keskustelivat tapahtuneesta. Kutsutut naiset kiirehtivät pois — heidän korkokengät kopisivat marmoria vasten kuin epäonnistuneen vastaanoton viimeinen akordi.

Risto vietti yönsä työhuoneessaan, pyöritellen brandylasia. ”Minä valitsen hänet.” Nuo sanat kaikuvat hänen mielessään kuin kaiku.

Hän ei ymmärtänyt, miksi lapsi, joka kasvoi ylellisyyden keskellä, kaipasi naista ilman hohtoa, kunnianhimoa tai arvonimeä.

Aamulla Aamu lähestyi aamiaista päättäväisesti, mikä ei ollut lapselle tyypillistä.
— Jos Klara lähtee, en enää puhu sinulle, — hän sanoi.

Risto pysähtyi.
— Kultaseni, et ymmärrä, — yritti hän vastata. — Tämä maailma ei ole niin yksinkertainen.

— Silloin en halua sinun maailmaasi, — vastasi Aamu itsepäisesti.

Klara seisoi sivussa hämmentyneenä, lepertäen helmaa.
— Herra Lankasteri, älkää suuttuko. Tyttö kai kaipaa äitiään…

— Et tiedä mitään minun maailmastani, — hän katkaisi jyrkästi.

Mutta siitä päivästä lähtien Risto alkoi tarkkailla.

Hän näki, kuinka Klara punoi Aamun lettiä, kuunteli kärsivällisesti hänen höpötyksiään, pyyhki kyyneleitä ja sai nauramaan, kun kukaan muu ei kyennyt. Kylmän ylellisyyden talo heräsi eloon. Aamun nauru muuttui kirkkaammaksi, silmät säkenöivät.

Klara ei käyttänyt kallista hajuvettä, mutta hänestä levisi kodin ja rauhan tuoksu. Hän ei loistanut tanssiaisissa, mutta teki jotain, mitä yksikään malli ei voinut tehdä — hän antoi lämpöä.

Ja ensimmäistä kertaa Risto mietti: etsinkö vaimoa itselleni vai äitiä tyttärelleni?

Käännekohta tuli hyväntekeväisyysillassa. Hän otti Aamun mukaansa näyttääkseen hänelle hienostuneen seurapiirin. Mutta kun hän keskusteli kumppaneiden kanssa, tyttö katosi.

Hän löysi Aamun jälkiruokapöydän luota — itkevänä ja yksinäisenä.

— He sanoivat, ettei minulla ole äitiä, — hän nyyhkytti.

Ennen kuin Risto ehti vastata, Klara ilmestyi viereen. Hän halasi Aamua hellästi ja kuiskasi:
— Sinulla on äiti. Hän katsoo taivaasta. Ja kun hän on siellä, minä olen täällä, vierelläsi.

Risto seisoi kuunnellen heitä, ja jokin hänen sisällään murtui.

Sen illan jälkeen hän lakkasi riitelemästä. Hän alkoi nähdä naisen esiliinan takana — sydämen.

Talossa oli toisin — lämpimämmin, inhimillisemmin. Risto huomasi odottavansa iltaa kuullakseen Klaran nauravan Aamun kanssa.

Eräänä päivänä Aamu sanoi:
— Isä, ymmärrät kai, että Klara on se oikea?

Hän hymyili.
— Oletko varma?

— Äiti taivaassa tietää myös, — tyttö vastasi yksinkertaisesti.

Kuukaudet kuluivat. Risto ymmärsi tehneensä päätöksensä jo kauan sitten.

Hän kutsui Klaran puutarhaan, jossa lehdet rapisivat hiljaa jalkojen alla.
— Minun täytyy pyytää anteeksi, — hän aloitti. — Olen tuominnut sinut väärin.

— Ei tarvitse, herra, — hän pudisti päätään. — Minun paikkani on täällä auttamassa.

— Kyllä, — sanoi hän. — Mutta näyttää siltä, että sinun paikkasi on meidän luonamme.

Klara nosti katseensa. Silmissä kiilsivät kyyneleet.

— Te… te olette tosissanne?

Risto nyökkäsi.
— Aamu valitsi oikein. Etkö halua tulla osaksi perhettämme?

Parvekkeelta kuului riemukas kiljahdus:
— Minähän sanoin, isä!

Häät olivat hiljaiset, vailla suurta prameilua. Vain kolme ihmistä — hän, hän ja heidän tyttärensä, joka säteili onnesta.

Kun Risto otti Klaran kädestä kiinni, hän ymmärsi: kaikista vuosista rikkautta, hän oli nyt oikeasti rikas.

— Katso, äiti, — Aamu kuiskasi painautuen molempiin. — Minä tiesin, että hän on se oikea.

Klara hymyili kyynelten läpi.
— Kyllä, kulta. Sinä olet aina tiennyt.

Ja sillä hetkellä kartanon seinät kuin huokaisivat — koti oli jälleen koti.