...
Laatikon sisältä löytyi kirje, jonka Hannah oli kirjoittanut siltä varalta, ettei hän selviäisi synnytyksestä. Kirjeessään hän pyysi Giselleä pitämään huolen siitä, ettei Audrey koskaan tuntisi olevansa vastuussa syntymästään tai velkaa kenellekään siitä, että oli tullut maailmaan. Hannah korosti, että lapsen syntymä oli ollut iloinen valinta, ei surun arvoinen uhraus. Ennen kaikkea hän pyysi nimenomaisesti, ettei Audreyn syntymäpäivästä tehtäisi vuosittaista muistotilaisuutta, vaan että se saisi olla yksinomaan hänen oma juhlapäivänsä. Giselle ymmärsi, kuinka raskaaksi vuosittainen perinne oli käynyt Audreylle. Se oli saanut tytön tuntemaan syyllisyyttä ja vakavoittanut päivän, jonka olisi pitänyt olla täynnä iloa. Giselle tajusi, että nyt oli aika muuttaa asioita.
...
Kun Audrey palasi kotiin, Giselle näytti hänelle kirjeen. He kävivät rehellisen ja tunteikkaan keskustelun siitä, kuinka perinne oli saanut Audreyn tuntemaan, ettei hän koskaan saanut todella juhlia omaa erityistä päiväänsä. Audrey tunnusti, että hän oli joka vuosi salaa toivonut, ettei hänen äitinsä olisi kuollut. Hän paljasti myös pitävänsä oikeasti enemmän suklaakakusta kuin mansikkakakusta, jonka Giselle oli joka vuosi ostanut, koska se oli ollut Hannahin suosikki.
...
Giselle hyväksyi muutoksen, ja yhdessä he panivat valkoisen kynttilän syrjään. He sopivat sytyttävänsä sen jatkossa vain Hannahin todellisena syntymäpäivänä. Sinä iltana Audrey juhli ystäviensä ympäröimänä 15-vuotissyntymäpäiväänsä suklaakakun äärellä ja puhalsi sammuksiin viisitoista värikästä kynttilää. Tällä kertaa juhlaa eivät keskeyttäneet hiljaiset suruhetket tai murheelliset muistot. Ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen Audreyn syntymäpäivä kuului kokonaan hänelle itselleen. Se merkitsi uuden aikakauden alkua – aikaa, jolloin iloa sai juhlia ilman syyllisyyden ja surun taakkaa.
...