Suomenkielinen käännös Murretuani käteni pyysin miestäni auttamaan viiden kuukauden ikäisten kaksostemme hoidossa, mutta hän sanoi: ”Äideillä ei ole sairaslomaa” – joten annoin hänelle opetuksen, jota hän ei koskaan unohtaisi.

Derek raivostui Hopen lähdöstä ja syytti tätä siitä, että hän vei lapset häneltä ja nolasi hänet hänen perheensä edessä. Kun hänen oma äitinsä kuitenkin puuttui tilanteeseen ja vaati Derekiä kohtaamaan oman välinpitämättömyytensä, tämä joutui viimein katsomaan silmästä silmään itsekeskeisen käytöksensä karua totuutta. Vieraillessaan Hopen luona tämän äidin talossa Derek myönsi lopulta, että hänen vihamielisyytensä kumpusi siitä, että hän tunsi itsensä hyödyttömäksi ja epävarmaksi, koska ei tiennyt, miten omia poikiaan pitäisi hoitaa. Sen sijaan että Hope olisi ryhtynyt hoitamaan kaikkea hänen puolestaan, hän teki Derekille täysin selväksi, että tämän oli alettava kantaa vastuuta ja osoittaa oma-aloitteisuutta – ilman että hänen pitäisi kohdella Hopea esimiehenään.

Päättäväisenä ansaitakseen perheensä luottamuksen takaisin Derek alkoi todella nähdä vaivaa: hän lähti töistä ajoissa, varasi lääkäriaikoja ja opetteli rauhoittamaan kumpaakin vauvaa tämän omalla tavallaan. Vähitellen hän alkoi ymmärtää, kuinka valtavaa taakkaa Hope oli kantanut päivästä toiseen, ja tajusi, kuinka paljon hänellä oli isänä otettavaa kiinni. Hope antoi Derekille tilaa tehdä virheitä ja oppia, mutta pysyi samalla lujana siinä, ettei hän enää uhraisi omaa hyvinvointiaan kompensoidakseen miehensä toimettomuutta.

Kolme viikkoa myöhemmin, kun Hopen käsi alkoi parantua, hän palasi poikien kanssa kotiin, mutta jätti osan vaatteistaan äitinsä luokse. Hän kertoi Derekille opettelevansa luottamaan itseensä eikä koskaan enää antaisi tilanteen ajautua niin pitkälle, että hän itse murtuisi. Todellinen muutos näkyi eräänä yönä, kun Miles alkoi itkeä ja Derek nousi välittömästi rauhoittamaan häntä – hän tunnisti poikansa väsyneen itkun aivan erityisen sävyn jo ennen kuin Hope ehti edes nousta.

Istuessaan lämpimän teekupin äärellä ja katsellessaan, kuinka hänen miehensä huolehti heidän pojastaan, Hope ymmärsi, ettei hyvä äitiys tarkoittanut kaikkien taakkojen kantamista yksin siihen asti, että itse murtui. Hän oli oppinut, että todellinen parisuhde vaatii kaksi vanhempaa, jotka ovat valmiita kantamaan vastuunsa, eikä isän pitäisi joutua odottamaan pyyntöä ollakseen läsnä omien lastensa elämässä. Varovaisen toiveikkaana Hope katsoi tulevaisuuteen tietäen, että heidän kotinsa perustukset olivat vihdoin muuttuneet terveemmiksi ja tasapainoisemmiksi.