Hääpäiväni oli tarkoitus olla koko nuoruuteni kirkas huipentuma.
Valmistauduin siihen sydän väristen, miettien jokaisen yksityiskohdan niin tarkkaan, ettei mikään voisi varastaa tuota kauan odotettua onnea. Mutta juuri sinä päivänä, kun kaikki oli valmista… sulhanen katosi. Hän ei vastannut puheluihin, ei avannut viestejä, ja ne harvat, jotka ehkä tiesivät, missä hän oli, kohauttivat vain avuttomasti olkapäitään.
...
Pelko ja arvailut repivät minua vuorotellen. Mieleni maalasi kymmeniä selityksiä, mutta yksikään ei sopinut kokonaisuuteen. Tuntui kuin hän olisi vain haihtunut tyhjyyteen. Ajan kanssa minun oli pakko oppia elämään sen jättämän haavan kanssa, sopeutua siihen, että vastausta ei tulisi.
...
Kahdeksan pitkää vuotta kului.
...
Eräänä täysin tavalliselta näyttävänä päivänä kaikki muuttui. Olin lounastanut ystäväni kanssa ja kuljin vanhan kirkon ohitse, kun huomasin portailla istuvan miehen — kerjäläisen, kuluneeseen takkiin kietoutuneena. Silmä tarttui hänen kasvonpiirteisiinsä, ja jokin sisälläni muljahti kivuliaasti. Astuin lähemmäs… ja maailma horjahti. Se oli hän. Tunnistin hänet heti.
Hänkin tunsi minut. Hänen katseessaan välähti sama, hämmentynyt lämpö, ja hiljaa hän pyysi muutamaa minuuttia — selittääkseen, mitä sinä kohtalokkaana päivänä tapahtui. Suostuin kuuntelemaan.
Ja se, mitä hän kertoi… ravisteli minut juuriani myöten.
Kaksi tuntia ennen häitä hänen luokseen oli tullut kaksi miestä. He väittivät toimivansa isäni toimeksiannosta. He veivät hänet pois, pahoinpitelivät ja jättivät autiolle kadulle. Pääosuma vei häneltä muistin — kokonaan. Hänen elämänsä katkesi kuin veitsellä leikaten: hän harhaili ympäriinsä tietämättä kuka oli tai mistä oli tullut, kunnes ajautui kadulle elämään almujen varassa.
— Mutta miksi? — kuiskasin, ja koko maailma tuntui murtuvan sirpaleiksi ympärilläni.
Hän katsoi minua silmin, jotka olivat täynnä häpeää ja tuskaa.
— Hän maksoi minulle, että hylkäisin sinut… — hän sai viimein sanottua. — Mutta en suostunut. Ja silloin… kaikki tämä tapahtui.
Ilma tuntui katoavan keuhkoistani.
Isäni. Mies, johon olin luottanut ehdoitta. Miten hän saattoi?
Tarvitsin vastaukset heti. Soitin hänelle.
Ja hän… vahvisti kaiken. Myönsi halunneensa ”suojella” minua elämältä, jonka hän ei pitänyt riittävän arvokkaana. Hän pyysi anteeksi, väitti tarkoittaneensa hyvää — mutta mikään ei voinut pyyhkiä pois sitä, mitä oli tehnyt.
Tuo totuus mursi paljon — muistoni, luottamukseni, perustan sille, mihin olin uskonut. Mutta samalla, katsoessani miestä, jota olin kerran rakastanut ja joka oli menettänyt kaiken toisen päätöksen vuoksi, ymmärsin: edessä odotti keskusteluja, paljon raskaampia kuin mikään tunnustus.
Elämä oli päättänyt avata minulle uuden luvun — kivuliaan, mutta väistämättömän.
...