Sudet ympäröivät vanhusta metsässä, ja hän oli jo hyvästelemässä elämänsä — kunnes pensaikosta ilmestyi joku, vahvempi kuin he kaikki: juuri sillä hetkellä tapahtui jotain odottamatonta.
Vanha mies oli kulkenut metsän halki jo useita tunteja. Hän halusi vain kävellä tutuilla poluilla — niillä, joita hän oli kulkenut nuoruudestaan asti. Ilma oli raikasta, tuoksui kostealle maalle ja havuille. Kaikki vaikutti rauhalliselta — kunnes takaa kuului hiljaista oksien raksutusta.
Hän kääntyi — ja jähmettyi. Puista astui esiin susilauma. Harmaita, suuria, tuhkanvärisin silmin. Heitä oli paljon — kahdeksan, ehkä enemmän. Aluksi mies luuli niiden vain kulkevan ohi, mutta kun pedot alkoivat hitaasti kaventaa piiriään, hän ymmärsi: tämä ei ollut sattumaa. Ne tulivat häntä kohti.
Vanha mies ryntäsi lähimmän puun luo. Reppu putosi lumeen, hihnat repesivät, mutta hän ei edes huomannut. Sormet tarttuivat märkään kuoreen, kynnet murtuivat, hengitys takkusi. Hän kiipesi ylemmäs, tuntien sydämen hakkaavan kurkussa.
Alhaalla sudet ympäröivät rungon, murisivat, paljastivat kulmahampaat. Yksi hyppäsi, tarttui hänen kenkäänsä ja nykäisi niin voimakkaasti, että vanhus melkein putosi. Muut muodostivat piirin, heidän silmänsä hehkuivat hämärässä — hiljaa, päättäväisesti, kuin tietäen, että mies ei kestäisi kauan.
— Herra… auta… — hän huokaisi, tuntien käsien tärisevän. Puhelin jäi reppuun. Yhteyttä ei kuitenkaan ollut. Toivoa ei ollut.
Silloin metsä yhtäkkiä vaipui hiljaisuuteen. Ja kuului jotain toisenlaista.
Syvästä metsiköstä kantautui ääni, joka sai veren jähmettymään: raskas, kumea murina — kuin itse maa olisi voinut huokaista. Sudet värähtivät, käänsivät päänsä. Puista astui esiin massiivinen varjo. Sekunnin kuluttua niitylle astui karhu.
Hän oli valtava. Karva tummentui kosteudesta, hengitys höyrysi suusta. Karhu pysähtyi ja murisi niin, että ilma tuntui tärisevän. Sudet, ilman että ne sopineet, painoivat hännät ja yksi kerrallaan katosivat puiden väliin.
Karhu seisoi vielä hetken, katsoen suoraan vanhusta. Sen katseessa ei ollut vihaa — vain rauha. Sitten peto kääntyi hitaasti ja katosi metsään.
Vanhus ei uskaltanut heti laskeutua alas. Hän oli pelastunut kuolemalta — vain siksi, että toinen kuolema oli ollut lähellä. Ja jossain syvällä sielussaan hän ymmärsi yhtäkkiä: tässä metsässä joku todellakin piti hänestä huolta.
