Oli aurinkoinen ja rauhallinen päivä.
Aamun raikas ilma hyväili katuja, ja vanhus kulki hitaasti uskollisen kumppaninsa rinnalla: Rexin, saksanpaimenkoiran, jonka katse oli jalo ja askel varma.

Mies ei ollut nähnyt päivänvaloa yli kymmeneen vuoteen.
Sinä aikana Rex oli ollut hänen silmänsä, kompassinsa ja ainoa todellinen ystävänsä.

Joka päivä he seurasivat samaa reittiä: keppi löi tahtia, koira veti kevyesti hihnasta, ohjaten häntä kuin suojelija, joka vartioi pyhintä.
Kaikki oli rutiinia.
Kaikki oli turvallista.

Kunnes eräänä päivänä…

Muutama tunti aiemmin maanalainen putki oli räjähtänyt.
Asfaltti oli romahtanut, jättäen valtavan aukon keskelle jalkakäytävää.
Työntekijät eivät olleet vielä saapuneet, ja vaara oli siellä, näkymättömänä niille, jotka eivät voineet nähdä.

Rex tunsi sen.
Hän pysähtyi äkisti, mutta omistaja astui askeleen eteenpäin, ymmärtämättä vaaraa.

Keppi kosketti reunaa… ja katosi tyhjyyteen.
Vanhus menetti tasapainonsa.
Maa hänen jalkojensa alla murtui.
Ja yhdessä silmänräpäyksessä hän putosi kuoppaan.

Silloin Rex teki jotain, mitä kukaan ei odottanut.

Koira haukkui epätoivoisesti, juoksi reunalta toiselle, nuuhkien ilmaa, etsien apua.
Hänen äänensä rikkoi aamun hiljaisuuden, mutta ohikulkijat eivät välittäneet — hän vaikutti vain levottomalta koiralta.

Kunnes nuori mies huomasi hänen kiihkeän käytöksensä ja lähestyi.
Hän katsoi sinne, missä Rex haukkui… ja näki rotkon.
—Siellä on joku! —hän huusi.

Heti hän soitti hätänumeroon.
Pelastajien saapumiseen asti Rex ei liikahtanut hetkeksikään.
Hän vinkui, nuuhki reunaa, ja jokaisessa liikkeessään tuntui rukoilevan: „Pelastakaa hänet, olkaa hyvä.“

Kun mies vihdoin saatiin ylös, pölystä peittyneenä mutta elossa, väkijoukko räjähti aplodeihin.
Vanhus, hämmentyneenä, ojensi kätensä… ja tunsi lämpimän kuonon painautuvan kämmenelleen.

Rex, täristen, nuoli häntä hellästi, eikä siirtynyt hetkeksikään.
Ihmiset kuvasi puhelimillaan, toiset itkivät hiljaa.

Mutta koira ei etsinyt huomiota tai palkintoja.
Hän halusi vain varmistaa, että hänen ystävänsä hengitti edelleen.

Ja kun vanhus, heikolla äänellä, kuiskasi:
—Hyvä poika, Rex… hyvä poika…

Koira vain laski itsensä hänen viereensä, painoi päänsä hänen jalkojensa päälle,
kuin sanoen:
„Niin kauan kuin olen täällä… et enää koskaan putoa yksin.“