Katerina Melnikova oli työskennellyt koulun sairaanhoitajana jo yhdeksän vuotta. Hän oli neljäkymmentäyksi, pehmeä ääni ja tarkkaavaiset silmät — hän osasi nähdä ne asiat, jotka muut ohittivat kääntämättä päätään. Hänen lääkintähuoneessaan tuoksui aina antiseptiseltä ja omenateeltä. Seinillä oli kirkkaita julisteita, hyllyllä pehmoisia leluja pelästyneille lapsille. Sinne ei tultu vain naarmujen takia, vaan myös istumaan jonkun viereen, joka osasi kuunnella.
...
Ensimmäisenä toukokuuta helle iski yllättäen. Pitkän kevään jälkeen kaupunki oli lämmin auringon alla, ja lapset juoksivat kouluun t-paidoissa, shortseissa ja pörröisissä hiuksissa. Kaikki — paitsi yksi.
...
Timur Gratsov. Seitsemän vuotta. Silmät kuin vanhasta valokuvasta, vakavat ja tummuneet. Hänellä oli päällään paksut housut, pitkähihaisen hupparin hihat peittivät kädet… ja sininen neulottu pipo. Sama, jota hän oli käyttänyt koko talven.
...
Katerina hymyili hänelle, kun poika astui lääkintähuoneeseen.
— Timur, eikö sinua kuumota pipossa?
Poika puristi huulet yhteen ja pudisti päätään.
— Minun pitää pitää sitä.
— Miksi?
— Se on vain pakko.
Hän puristi pipon reunaa molemmin käsin kuin suojellen kaikkein tärkeintä. Katerina ei sanonut mitään, vain ajatteli mielessään: varuillaan oleva katse, sormen kevyt vapina, pelon jälki, jota lapset eivät osaa piilottaa.
Myöhemmin, kahvikupin ääressä, hän puhui opettajansa, Svetlana Aleksejevnan, kanssa.
— Hän ei poista sitä edes liikuntatunnilla, — huokaisi tämä. — Huhtikuussa hän teki itkupotkuraivarin, kun valmentaja pyysi.
— Mitä tiedät hänen perheestään?
— Äiti kuoli. Jäljellä on isä ja vanhempi veli. Isä on ankara ja sulkeutunut. Veli hakee hänet koulusta. Timur on hiljainen, ei häiritse ketään.
Katerina nyökkäsi, mutta huoli ei hellittänyt. Hän alkoi tarkkailla. Viikko viikolta — sama juttu. Pipo. Pitkät hihat. Alakuloinen katse.
Sitten eräänä päivänä käytävällä hän huomasi pipossa tumman läiskän. Pienen, ruskehtavan. Verenvuoto.
Sinä iltana Katerina keräsi rohkeutensa ja soitti isälle.
— Hei, täällä koulun sairaanhoitaja. Halusin kysyä Timurista…
Puhelimen toisessa päässä ääni oli terävä ja kuiva:
— Ei ongelmia. Hän osaa käyttäytyä.
— Hän ei ota päähänsä pois edes helteellä. Ajattelin, että ehkä hänellä on herkkä päänahka?
— Pipo on perheen päätös, — mies vastasi jyrkästi. — Eikä se ole sinun asiasi.
Katerina laski luurin hitaasti. Jokin sisällä kylmeni.
Maanantaiaamuna opettaja juoksi huoneeseen.
— Timur itkee, sanoo, että häntä särkee pää. Mutta pipoa ei ota pois.
Kun Katerina astui luokkaan, poika istui nurkassa puristaen käsiään päänsä ympärillä. Kasvot kalpeat, huulet vapisivat.
— Timur, saanko vain koskea otsaasi? En koske pipoon, lupaan.
Hän nyökkäsi. Otsa oli kuuma. Ja haju… vahva, metallinen, kivun tuttu. Märkä mätä.
Katerina polvistui.
— Timur, minun täytyy ottaa pipo pois. Muuten tulee pahemmaksi.
— Isä sanoi, ettei saa, — hän puhui hiljaa. — Jos joku saa tietää — he vievät minut pois.
— Tämä ei ole sinun syysi, — Katerina sanoi hiljaa. — Ei koskaan.
He menivät lääkintähuoneeseen. Sulkivat oven.
Katerina otti esiin hanskat, siteet, liuoksen.
Poika vapisi.
— Isä sanoi, että ansaitsen sen, — hän kuiskasi. — Koska käyttäydyin huonosti. Ja veli osti pipon, ettei kukaan näkisi.
Katerina tarttui kankaaseen — mutta se ei irronnut. Se tarttui kiinni.
Hän kostutti reunoja, kärsivällisesti, melkein hellästi.
Kun pipo viimein irtosi, molemmat naiset — Katerina ja opettaja — huudahtivat.
Ihon alla oli viiltoja, kymmeniä pyöreitä palovammoja. Tuoreita ja parantuneita vierekkäin. Tupakansytyttimen jälkiä.
Katerina puri hammasta.
— Olet todella rohkea, — hän sanoi. — Kaikki järjestyy.
Hän hoiti haavat. Svetlana piti poikaa kädestä.
Hän ei itkenyt. Vain kuiskasi hiljaa:
— Hän tekee sen juodessaan. Jotta muistaisin.
Seuraavat tapahtumat olivat kuin sumussa.
Puhelut rehtorille. Huolenpito. Poliisi. Asiakirjat. Valokuvien ottaminen.
Timur istui sängyllä käärittynä vilttiin, ja Katerina toi laatikosta uuden, pehmeän pipon.
— Tämä ei satu, — hän sanoi.
Poika katsoi häntä.
— Saanko… pitää sen?
— Tietenkin.
Kolme päivää hän vietti sairaalassa. Infektio, palovammat, uupumus.
Katerina ja Svetlana valvoivat hänen vuoteensa äärellä vuorotellen. Ilman aikatauluja, ilman käskyjä. He eivät voineet toimia muuten.
Kolmantena päivänä Svetlana sanoi:
— Minä haen papereita. Haluan ottaa hänet luokseni.
Katerina katsoi häntä pitkään.
— Oletko varma?
— Kyllä. Olen odottanut juuri häntä.
Kahden viikon kuluttua Timur muutti hänen kotiinsa.
Aluksi hän pelkäsi avata jääkaappia ilman lupaa. Pesi astiat kolme kertaa.
Joskus istui lattialla ja peitti itsensä pyyhkeellä — vain piiloutuakseen.
Svetlana kesti. Puhui rauhallisesti:
— Olet kotona. Nyt kaikki on hyvin.
Jääkaapissa roikkui lappu:
“Sinä olet mahtava.”
Joskus poika tuli lukemaan sen ja kysyi:
— Onko se totta?
— On, — hän vastasi.
Kesään mennessä Timurin hiukset alkoivat kasvaa.
Arvet vaalenivat.
Eräänä iltana Katerina kävi heidän luonaan ja näki hänet pihalla — paljain jaloin, märin käsin, nauramassa letkun suihkussa. Ilman pipoa.
Hän itki. Mutta ensimmäistä kertaa — ilosta.
Svetlana tuli teekupin kanssa.
— Hän säpsähtää unissaan vielä, — hän sanoi. — Mutta nyt hän vain painautuu minua vasten.
— Entä sinä?
— Olen hakenut adoption papereita. Vuotta myöhemmin. Saman päivän aikana, jolloin kaikki alkoi.
Katerina nyökkäsi ja katsoi poikaa, joka juoksi nurmikolla. Joskus ihmeet eivät synny taikuudesta. Vaan siitä, että joku huomasi ajoissa, että lapsi kantoi pipoa, kun kevät jo oli saapunut.**
...