Keväinen aamu oli niin kirkas, kuin elämä olisi päättänyt alkaa alusta.
Aurinko leikki raiteilla, ilma tuoksui raudalle ja sateelle, ja laiturilla seisoi Sofia — nuori, raskaana oleva nainen märässä paidassa ja kuluneissa tennareissa.

Hiukset takertuivat kasvoille, nilkoissa pölyn ja uupumuksen jäljet. Mutta hänen katseessaan oli jotain murtumatonta — kipinä, jota eivät köyhyys eikä kipu olleet sammuttaa.
Käsissään hän puristi muovipussia ja vanhaa, korvallista pehmopupua.

Hän astui vaunuun ja istui hiljaa ikkunan viereen. Painoi lelun vatsalleen ja sulki silmänsä — kuin yrittäen unohtaa edes hetkeksi.
Matkustajat vilkaistuivat ja kääntyivät pois. Hän oli heille vain vieras — varjo heidän tutussa maailmassaan.

Lipunmyyjä lähestyi — ankara, väsynyt, kasvoillaan väsymys, joka oli voittanut säälin.
— Lippunne?
Sofia katsoi maahan.
— Minulla ei ole… halusin vain matkustaa hetken, lämmetä…
— Ilman lippua ei voi, — vastasi toinen tyynesti. — Täytyy jäädä seuraavalla asemalla.

Kun juna pysähtyi, Sofia astui ulos. Tuuli leikitteli hänen hiuksillaan, aurinko häikäisi silmiä, ja hän kuiskasi laskeutuessaan maahan aseman seinän viereen:
— Kestä, pieni… pian tämä kaikki loppuu.

Juna katosi horisonttiin.
Vaunu hiljeni.
Lipunmyyjä kulki käytävää, tarkistaen paikkoja, kunnes huomasi pienen esineen penkin alla.
Hän kumartui — vanha, märkä pehmopupu, likaisine tassuineen ja kaulassa paperilappu nauhassa kiinni.

Epätasaisella, tärisevällä käsialalla:
“Jos minulle tapahtuu jotain — auttakaa lastani.
Uskon, että hyväntahtoisuus on yhä elossa.”

Lipunmyyjä pysähtyi. Sydän hakaten kurkussa.
Sitten hän ryntäsi konduktöörin ohjaamoon:
— Pysäyttäkää juna! Välittömästi!

Jarrut vinkuen, pyörät naristen. Matkustajat huudahtivat — juna pysähtyi keskelle aurinkoista peltoa.
Konduktööri ja muutama matkustaja juoksivat takaisin asemalle.

Sofia löydettiin laiturilta. Hän istui maassa, sylissä vatsan, kalpeana kuin varjo itse. Synnytys oli alkanut.
Lipunmyyjä istui viereen, edelleen pitäen märkä pupua käsissään.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua aseman yllä kaikui lapsen ensimmäinen itku.
Se halkoi ilmaa kuin ukkosenjälkeinen valo.
Näytti kuin aurinkokin olisi kirkastunut, kuin taivas olisi kumartunut katsomaan.

Myöhemmin lääkäri sanoi:
— Jos ette olisi pysäyttäneet junaa — he eivät olisi selvinneet.

Ja kaupungissa kerrotaan pitkään tarinaa naisesta ilman lippua, jonka vanha pehmopupu pysäytti junan ja pelasti kaksi elämää.