— Anton, varo, älä paina Baikalia, — Stasin ääni kuulosti terävämmältä kuin hän oli tarkoittanut.

Kolmen vuoden ikäinen poika ei reagoinut. Hän vain puristi itseään tiukemmin valtavan saksanpaimenkoiran kylkeen, painaen kasvonsa tiheään turkkiin. Harmaat yöpuuhousut, joissa oli keltaisia autoja, olivat rypyssä polvissa, ja pienet kädet puristivat koiran kaulaa lujasti.

Baikal ei liikkunut. Vain hännän pää heilui rytmikkäästi sohvaa vasten — rauhallisesti, luottavaisesti, kuin juuri täällä, lapsen syleilyssä, olisi kaikkein turvallisinta maailmassa.

— Sama juttu taas, — Stas huokaisi väsyneesti ja hieroi ohimoitaan.

Keittiöstä ilmestyi Ira. Hänen hiuksensa olivat huolimattomassa nutturassa, silmien alla näkyi univajasta johtuvia varjoja.

— Huuto ei auta, — hän sanoi hiljaa. — Se pelottaa vain.

— Hänen pitäisi nukkua sängyssä, Ira. Ei kiinni koirassa, — Stas ärähti.

— Ehkä hänen sänkynsä on tyhjä ilman Baikalia, — Ira vastasi. — Ja ilman minua myös.

Stas heitti vaimolleen lyhyen katseen, mutta pysyi hiljaa.

Olohuone näytti kuin taistelukentältä — leluja pöydän alla, tiskit pesemättöminä, laskut ja kirjeet sohvan käsinojalla. Ira nosti yhden kirjekuoren, kurtisti kulmiaan ja laski sen takaisin.

— Antosh, mennään sänkyyn, — Stas yritti lempeästi sanoa.

— Ei, — poika mumisi koiran turkkiin. — Olen Baikalin kanssa.

Ira istuutui varovasti viereen ja kosketti pojan olkapäätä.

— Kulta, isä on oikeassa. Anna Baikalin olla vieressä, mutta sinä nuku omassa sängyssä.

— En! Äiti sanoi — Baikalin kanssa myös! — Anton huusi ja puristi koiraa entistä lujemmin.

Baikal ei liikahtanut. Hän vain sulki silmänsä ikään kuin myöntäen.

— Sä olet pilannut sen, — Stas sanoi jyrkästi. — Sen pitää tottua meihin, ei koiraan.

— Älä uskalla sanoa noin, — Ira puuskahti. — Jos ei olisi Baikalia, hän ei nukkuisi lainkaan! Etkö näe, miten hän pitää kiinni siitä kuin viimeisestä muistosta äidistään?

Ilma tiivistyi. Stas katsoi pois ja sanoi hiljaa:

— Sä et ole äiti, Baikal.

Koira huokaisi hiljaa ja nuolaisi pojan otsaa.

Näin päivät ja yöt kuluivat — riitojen, väsymyksen ja aina toistuvan “Minä nukun Baikalin kanssa”.

— Viisi minuuttia ja nukkumaan, jooko? — Ira pyysi väsyneenä.

— Äiti sanoi — suojele Baikalia, — Anton vastasi.

Nuo sanat iskivät kuin veitsi. Ira kalpeni, Stas laski päänsä.

— Olkoon sitten, — hän murahti ja paiskasi makuuhuoneen oven kiinni.

Myöhemmin, makuuhuoneen pimeydessä, hän sanoi melkein kuiskaamalla:

— Hän valitsee koiran, Ira. Ei minua.

— Ehkä siksi, että koira ei koskaan huuda hänelle, — Ira vastasi hiljaa.

Stas ei keksinyt mitään sanottavaa.

Kahden viikon kuluttua kaupunkiin iski rankkasade. Tuuli ulvoi putkissa, sade rummutti ikkunoita. Yöllä Stas heräsi oudosta hiljaisuudesta. Ei rapinaa, ei hengitystä, ei tassujen kopsetta.

Hän pomppasi pystyyn ja juoksi olohuoneeseen.

Anton ja Baikal makasivat yhdessä — kuten aina. Poika halasi koiraa, painaen päänsä tämän kaulaan. Mutta heidän rinnat eivät liikkuneet.

— Anton?.. — ääni värisi.

Hiljaisuus.

—Ira! — huuto kaikui talossa.

Vaimo juoksi paikalle, kasvot kalpenivat.

— Ei… Herrajumala, ei!

Stas ravisteli poikaa, sitten koiraa. Tuloksetta.

— Soita ambulanssi! — hän huusi. — Hän ei hengitä! Eikä koirakaan!

Sireenit täyttivät kadun. Hoitajat ryntäsivät sisään.

— Lapsi tajuttomana! Luultavasti myrkytys! Koira… myös loukkaantunut!

Anton puristi Baikalia kouristuksissa, eikä päästänyt irti edes tajuttomana. Kädet piti avata väkisin.

— Maski! Nopeammin! — lääkärit huusivat.

— Syke löytyy! Heikko, mutta löytyy! Mennään!

— Entä koira?! — Stas huusi.

Sairaanhoitaja vain pudisti päätään.

Sairaalassa kaikki selvisi.

— Lapsella on vakava hiilimonoksidimyrkytys, — lääkäri selitti. — Teillä on kaasulämmitin sohvalla, eikö?

Stas nyökkäsi kalpeana.

— Vuoto tapahtui. He hengittivät sitä sisään. Koira makasi lähellä lähdettä ja otti iskun vastaan. Se suojasi lasta.

Sanat iskivät kuin vasara.

Baikal kuoli pelastaessaan pojan.

Myöhemmin lääkäri tuli ulos ja sanoi hiljaa:

— Teimme kaiken mahdollisen.

Ira peitti kasvonsa käsillään. Stas meni Baikalin luokse, sulki koiran silmät ja kuiskasi:

— Hän rakasti sinua enemmän kuin minä koskaan voisin. Ja nyt poikani elää hänen ansiostaan.

Aamunkoitteessa Anton avasi silmänsä.

— Missä Baikal on? — hän kuiskasi.

Ira istui viereen.

— Hän pelasti sinut, kulta. Hän oli rohkein.

— Tuo hän tänne… ole kiltti.

Stas halasi poikaa ja pidätteli kyyneleitä.

— Hän on nyt taivaassa, Anton. Mutta hän on aina lähellä.

He itkivät yhdessä — sen puolesta, joka antoi henkensä epäröimättä.

Vuodet kuluivat. Anton kasvoi, mutta jokaisessa hänen piirroksessaan oli koira.

Joskus myrskyn aikana hän katsoi edelleen kulmaan, missä sohva oli joskus ollut, ja hiljaa sanoi:

— Baikal ei olisi pelännyt.

Stas säilytti vanhaa kaulapantaa autotallissa. Joskus hän otti sen yöllä esiin ja kuiskasi:

— Kiitos, ystävä.

Uutta koiraa taloon ei koskaan tullut. Ei siksi, etteivät olisi halunneet — vaan siksi, että he tiesivät: Baikalia ei voi korvata.

Hän ei ollut pelkkä eläin. Hän oli rakkaus, uskollisuus ja todistus siitä, että koiran sydän on joskus puhtaampi kuin ihmisen.

Ja kun joku kysyi Antonilta, miksi hänellä ei ole lemmikkiä, poika vastasi aina: Minulla oli paras. Hän antoi minulle elämän. Toista ei tarvita.