Joka aamu Emman äiti punoi tytön hiukset ponnareille ja yritti hymyillä — edes vähän, jotta tytär ei huomaisi huolta hänen silmissään.
Emma oli vasta kahdeksan, mutta hän tiesi jo, kuinka yksinäinen voi olla vaikka aurinkoisena päivänä.
...
Hän rakasti puistoa — lasten naurua, huutoja, nurmen tuoksua ja lehtien kahinaa.
Mutta hän rakasti etäältä.
Joka kerta hän istui samalla puupenkillä hiekkalaatikon vieressä ja vain katseli, kun toiset leikkivät.
...
Hänet jätettiin yksin. Ei siksi, että lapset olisivat olleet ilkeitä — vaan siksi, etteivät he tienneet, miten käyttäytyä tytön kanssa, jolla oli yksi oikea jalka ja toinen metallinen.
Joku käänsi katseensa pois, joku kuiskasi vanhempiensa kanssa, teeskennellen, ettei katso.
Emma oli tottunut olemaan itkemättä. Kotona hän saattoi piilottaa kasvonsa käsiinsä ja nyyhkyttää hiljaa.
...
Hänen isänsä, Richard, oli menestynyt mies: hän omisti rakennusyrityksen, antoi haastatteluja, hänen kasvonsa julkaistiin lehdissä.
Mutta mikään raha ei voinut ostaa sitä, mitä hän halusi eniten — siltaa tyttärensä onnellisuuteen.
Joka lauantai he tulivat samaan puistoon.
Hän istui tytön vieressä kahvikuppi kädessä ja seurasi hiljaa, kun Emma katseli toisia.
Kunnes eräänä päivänä kaikki muuttui.
Tuona lämpimänä päivänä puistoon astui mies kuluneessa farkkutakissa, pienen pojan kädestä kiinni pitäen.
Hänen nimensä oli Daniel, ja hän kasvatti poikaansa yksin — vaimo oli kuollut kaksi vuotta aiemmin.
He elivät vaatimattomasti, mutta heidän silmissään oli aina nähtävissä yksi asia — hyväntahtoisuus.
Poika, Lucas, juoksi jo keinuille, mutta pysähtyi äkisti.
Hän katsoi Emmaa ja kysyi:
— Isä, miksi tuo tyttö on aina yksin?
Daniel katsoi samaan suuntaan ja vastasi rauhallisesti:
— Ehkä hän vain odottaa… jotakuta tarpeeksi rohkeaa, joka tulee ja sanoo “hei”.
Lucas mietti hetken.
— Silloin minä olen se joku, — hän sanoi päättäväisesti.
Hän käveli Emman luo.
Tyttö jähmettyi — hän pelkäsi, että kaikki toistuisi: nopea katse, kiusaantunut tauko, ja poika menisi pois.
Mutta Lucas hymyili ja sanoi:
— Hei! Olen Lucas. Mennään leikkimään?
Emma räpytteli silmiään, ei uskaltanut uskoa korviaan.
— Minä… en voi juosta nopeasti, — hän kuiskasi ja katsoi proteesia.
Lucas kohautti olkapäitään:
— Eikä siinä mitään! Isoäitini on menettänyt yhden hampaansa, mutta hän nauraa silti kovimmin kaikista!
Emma nauroi — ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, aidosti, sydämestään.
Muutaman minuutin kuluttua he jo rakensivat hiekkalinnaa — torneja, siltoja ja vallihautoja.
Aluksi heitä vain katseltiin. Sitten yksi poika toi ämpärin, yksi tyttö lapion, ja pian koko hiekkalaatikko heräsi eloon nauruun ja puheeseen.
Ensimmäistä kertaa Emma ei ollut enää “tyttö proteesilla”.
Hän oli jälleen vain Emma — iloinen, älykäs ja täynnä ideoita.
Lähellä penkillä Richard ei voinut irrottaa katsettaan. Hänen kahvinsa oli jäähtynyt, mutta sydän täyttyi lämmöstä.
Kyyneleet valuvat poskilla — eivät kivusta, vaan onnesta.
Daniel istahti viereen.
— Teidän tyttärenne on ihana, — hän sanoi.
Richard nyökkäsi, tuskin pidätellen ääntään:
— Ja teidän poikanne… hän antoi hänelle uskon itseensä. Sitä en koskaan unohda.
Daniel hymyili:
— Joskus, — hän kuiskasi hiljaa, — ainoa mitä tarvitaan, on lapsi, joka ei pelkää ottaa ensimmäistä askelta.
Siitä lähtien Emma ja Lucas olivat erottamattomat. Heidän naurunsa kaikui koko puistossa.
Muut lapset lopettivat kuiskaamisen, vanhemmat lopettivat katseen kääntämisen.
Ja joka lauantai samassa penkissä istuivat Richard ja Daniel, katsellen lapsia, jotka muuttivat paitsi toisiaan myös koko pienen maailman ympärillään.
Kun aurinko eräänä päivänä alkoi laskea, Richard kuiskasi lähes itsekseen:
— Koko elämäni rakensin siltoja ja torneja. Mutta tärkeimmän sillan rakensi pieni poika, joka vain sanoi “hei”.
Ja jossain naurun, kullanhohtoisen valon ja lehtien kahinan välissä Emma ymmärsi lopulta yksinkertaisen totuuden:
joskus yksi pieni ystävällinen sana voi muuttaa kokonaisen maailman.
...