Pieni Klara unelmoi eläintarhasta. Kuukausia hän veti äitiään kädestä ja osoitti jääkaappiin kiinnitettyä julistetta, jossa oli kirahvi.
...
— Äiti, isä, ole kiltti, haluan nähdä eläimiä! — hän toisti joka ilta.
...
Mutta vanhemmat olivat kiireisiä.
Isä, Mihail, tuli kotiin kahdentoista tunnin työvuoron jälkeen, uupuneena jopa omasta hengityksestään.
Äiti, Anna, palasi töistä ja uppoutui loputtomiin kotitöihin — ruoanlaittoon, siivoukseen, raportteihin.
...
— Ei nyt, Klara, — he toistivat. — Myöhemmin.
Joka lauantai Klara pukeutui vaaleanpunaiseen mekkoonsa ja istui ovella, pitäen pieniä kenkiään sylissään.
Hän odotti ihmettä.
Mutta ihme ei koskaan tullut.
Kunnes eräänä päivänä Mihail räjähti.
— Kuinka kauan tätä eläintarhaa vielä! — hän karjaisi. — Etkö näe, miten väsynyt olen?
Klara ei vastannut. Hän katsoi vain suoraan hänen silmiinsä. Ja ehkä juuri tuo katse sulatti jotain hänen sisällään.
Seuraavana aamuna hän sanoi:
— Valmistautukaa. Mennään eläintarhaan.
Klaran ilo sai asunnon tuntumaan valoisammalta.
Anna ei voinut pidätellä hymyään, vaikka mumisi tapansa mukaan:
— Toivottavasti ei turhaan.
Matka kului mutisten ja ruuhkissa, mutta Klara ei huomannut mitään.
Hän näki edessään vain portin, jossa luki: “Eläintarha”.
Ensin olivat norsut — valtavia, majesteettisia.
Sitten leijonat — uneliaita ja välinpitämättömiä.
Vanhemmat olivat tylsistyneitä, katselivat puhelimiaan.
Klaran unelma alkoi hiipua.
Sitten — hiljaisuus. Yksinäinen nurkkaus, vihreää ruohoa lasin takana, kiviä.
Ja siellä — pieni tumma hahmo.
Pikku gorilla.
Se katsoi suoraan häneen.
Klara astui lähemmäs ja painoi kätensä lasiin.
Gorillanpoikanen astui kohti ja kosketti lasia pienellä kädellään.
— Hei, — hän kuiskasi. — Olen odottanut sinua.
Ja kuin se olisi ymmärtänyt — se nyökkäsi hiljaa.
Joukko kerääntyi. Vanhemmat kääntyivät — ja kuulivat pitkästä aikaa tyttärensä nauravan.
Puhdasta, aitoa, vilpitöntä.
Sitten gorillanpoikanen nosti kätensä ja vilkutti hänelle.
Aito, tietoinen ele.
Klara nauroi ja vilkutti takaisin.
Hetkeä myöhemmin varjosta ilmestyi äiti-gorilla — valtava, rauhallinen. Hän tuli ja halasi pentua, painaen sitä lempeästi takaisin lasin luo ikään kuin sanoen:
“Katso, opi, näin rakkaus ilmaistaan.”
Anna pysähtyi. Mihail ei voinut irrottaa katsettaan.
— Hän on parempi äiti kuin me, — Anna kuiskasi.
Mihail ei vastannut mitään — nyökkäsi vain.
Klara kääntyi:
— Näetkö, äiti? Hän vilkutti minulle!
Anna kumartui ja halasi tytärtään. Mihail istui viereen.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan he olivat vain perhe.
Gorilla vei pentunsa varjoon, mutta ennen sitä se nosti kätensä uudelleen — hyvästiksi.
Klara painoi kätensä lasiin:
— Hei hei, ystävä.
Kun he kulkivat ulos, Mihail sanoi hiljaa:
— Klara, anteeksi. Että en kuunnellut sinua.
Anna puristi hänen kättään.
— Meistä tulee erilaisia.
Eläintarhan syvyydessä äiti-gorilla istui, kantaen poikaansa sylissään ja katsoi heitä jäähyväisiksi.
Ja tuo katse kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
Joskus, jotta ymmärtäisi, mitä on vanhemmuus, täytyy vain nähdä, miten joku toinen osaa rakastaa.
...