Aluksi kaikki sujui rauhallisesti.
Aurinkoinen päivä, kevyt tuuli, tuoreiden kukkien tuoksu ja hillityt nyyhkytykset ihmisistä, jotka olivat kokoontuneet haudalle. Pieni valkoinen arkku seisoi kuopan reunalla, pappi luki hiljaa rukousta, ja vieressä äiti itki – äänettömästi, vain huulillaan kuiskaten tyttärensä nimeä.
...
Kaikki seisoivat hiljaa, kunnes hautaajat alkoivat laskea arkkua.
Juuri sillä hetkellä maa heidän jalkojensa alla tuntui heräävän eloon.
...
Aluksi joku ajatteli, että se oli vain lämpöhalua, mutta hiekasta ilmestyi yhtäkkiä tumma, kiemurteleva nauha. Sitten toinen.
Sekunnin kuluttua kaikki ymmärsivät: ne olivat käärmeitä.
...
Ne kiemurtelivat kymmenittäin, liukuivat maata pitkin, arkun päällä, sihisten ja kietoutuen toisiinsa kuin suojellen tyttöä.
Huudot lävistävät hiljaisuuden. Ihmiset perääntyivät, joku pudotti ristin, toinen tarttui lapseen syliinsä.
Mutta painajainen oli vasta alkamassa.
Halkeamista ryömivät esiin mustat skorpionit – kiiltävin häntineen, hitaasti hiekkaa pitkin liikkuen. Niitä tuli yhä lisää.
Näytti siltä, kuin itse maa kapinoisi tapahtuvaa vastaan.
Pappi kalpeni, hänen äänensä tärisi:
— Herra… suojele meitä…
Joku kuiskasi:
— Tämä on merkki. Sielu ei löydä rauhaa.
Hautajaiset pysähtyivät. Ihmiset seisoivat lamaantuneina, kykenemättä liikkumaan. Jopa tuuli vaikeni, kuin peläten häiritsevänsä tätä kauheaa näkyä.
Vasta muutaman päivän kuluttua selvisi, mitä todella tapahtui.
Lähellä hautausmaata oli tehty laittomia kaivuutöitä – työntekijät kaivoivat kuopan ja rikkoivat vanhoja maanalaisia käytäviä, joissa käärmeet ja skorpionit asuivat. Kodittomina ne ryömivät esiin ja hakeutuivat paikkaan, missä maa oli pehmeintä – suoraan tuoreelle haudalle.
Niin kaikki selvisi.
Mutta vaikka totuus tuli ilmi, ihmiset eivät voineet unohtaa näkemäänsä.
Sillä vaikka kyse ei ollut mystiikasta, kuva – sadat elävät olennot kietoutuneina lapsen arkkuun – näytti karmivalta muistutukselta siitä, että jopa luonto joskus suree omia menetyksiään.
...