Päivä oli aivan tavallinen. Terminaalin melu sulautui yhdeksi jatkuvaksi huminaksi — ääniä, matkalaukkujen pyöriä, kuulutuksia kaiuttimista. Ilmassa tuoksui kahvi ja lentopetroli.

Upseeri Aleksi seisoi metallinpaljastimen luona yhdessä kumppaninsa kanssa — saksanpaimenkoira nimeltä Bim. Kuuden vuoden aikana he olivat tarkastaneet tuhansia matkustajia. Bim ei koskaan erehtynyt.

Jono eteni rauhallisesti. Nuori mies läppärin kanssa, iäkäs pariskunta, pari kirkkaisiin asuihin pukeutunutta turistia. Kaikki sujui tuttuun tapaan.

Sitten — tyttö. Noin viisivuotias, suuret silmät ja valtava pehmoleijona käsissään. Vieressä vanhemmat: nuori, väsynyt äiti ja isä, joka vilkaisi lähtötaulua.

Juuri sillä hetkellä Bim jännittyi. Korvat nousivat, lihakset jähmettyivät, häntä laski. Ennen kuin Aleksi ehti reagoida, koira hyökkäsi eteen ja alkoi haukkua. Terävästi, kovaa, päättäväisesti — suoraan tyttöä kohti.

— Ottakaa koira pois! — äiti huusi peittäen tyttärensä. — Pelotatte lasta!

Aleksi nykäisi talutinta ja antoi käskyn, mutta Bim ei näyttänyt kuulevan. Hän kiersi tytön ympärillä muristen ja painoi kuononsa pehmoleijonaan.

— Anteeksi, rouva, — Aleksi sanoi rauhallisesti ja yritti säilyttää malttinsa. — Meidän täytyy tarkastaa lelu.

Vanhemmat protestoivat, mutta säännöt ovat säännöt. Tarkastus oli puhdas. Ei jälkiä, paperit kunnossa. Silti Bim ei rauhoittunut. Hän murisi kuin aavistellen jotain, mitä kukaan muu ei nähnyt.

Aleksi kumartui lähemmäs ja silitti koiraa kaulalta.

— Mitä haistat, poika? — hän kuiskasi.

Bim haukahti lyhyesti ja painoi kuononsa uudestaan leluun

— Rouva, olkaa hyvä ja antakaa lelu hetkeksi, vain tarkastusta varten, — Aleksi pyysi, huomaten naisen kädet vapisevan.

Mies astui äkisti eteen:

— Te olette jo tarkastaneet kaiken! Meillä on lento!

Aleksi puri huultaan. Sisäinen vaisto ei antanut periksi. Hän katsoi tyttöön, joka puristi lelua niin tiukasti kuin peläten sen menettävänsä.

— Anteeksi, — hän sanoi hiljaa, — mutta te ette tänään lennä minnekään.

Mies suuttui ja alkoi huutaa, mutta upseeri otti varovasti lelun ja suuntasi kohti palvelualuetta. Bim kulki vierellä, katse kiinnittyneenä leluun.

Muutaman minuutin kuluttua Aleksi palasi kalpeana, kädessään röntgenkuva. Lelun sisällä oli kymmeniä pieniä kapselipusseja.

— Tässä on synteettistä, — hän sanoi matalalla äänellä. — Harvinaista huumetta. Se oli naamioitu täydellisesti. Mikään skanneri ei olisi huomannut — paitsi Bim.

Äiti lysähti tuolille.

— Me emme… — hän kuiskasi. — Ostimme sen eilen kadulta. Tytölle tarjottiin lelua… hän valitsi sen itse…

Myöhemmin kävi ilmi, että “myyjä” oli suuren huumekauppaketjun kuriiri. Hän myi leluja, joissa oli piilotettuja paketteja, perheille, joilla oli lapsia — tietäen, että heitä harvoin tarkastetaan.

Perhe todettiin syyttömäksi. Ja Bim — sankariksi.

Viikkoa myöhemmin lentokentälle pystytettiin kyltti: “Bim — koira, joka haistoi totuuden.”

Joskus Aleksi pysähtyy viereen ja silittää koiran niskaa.

— Hyvin tehty, kumppani, — hän sanoo hiljaa.

Bim räpäyttää silmäänsä ja laskeutuu makuulle. Hänelle tämä ei ole sankariteko. Vain yksi pelastettu päivä lisää.