Jyrähdys oli niin voimakas, että ikkunat tärisivät.
Ihmiset ryntäsivät ulos rapuista, katseet suuntautuivat valtatielle päin – sinne, missä harmaa savu kieppui ilmassa ja pölypilvi kohosi taivaalle.
...
Muutaman minuutin kuluttua asia oli selvä: osa tiestä oli kadonnut.
Asfaltti, jota pitkin aamuisin ajoivat bussit, autot ja kulkivat jalankulkijat, oli romahtanut.
Maahan oli auennut valtava kuilu.
...
Pian paikalle saapuivat palomiehet, poliisit ja raskas kalusto.
Nosturit asettuivat jonoon kuopan reunalle, pelastajat pystyttivät esteitä, toimittajat räpsivät kuvia.
Väkijoukko seisoi vaiti – maan uumenista ammotti musta tyhjyys, useiden kerrosten syvyinen, haiseva maalta ja… joltakin oudolta.
...
Ensimmäiset insinöörit laskeutuivat alas turvavaijereiden varassa. Ilmassa leijui painostava hiljaisuus.
Taskulamput paljastivat betonin palasia, katkenneita johtoja ja vääntyneitä putkia.
Yhtäkkiä yksi miehistä huusi:
— Hei! Valoa tänne!
Valokeila osui johonkin metalliseen – valtavaan, ruosteiseen säiliöön, joka näytti kuuluvan muinaiseen maanalaisen laitokseen.
Aluksi luultiin, että se oli vanha vesivarasto tai neuvostoajan jäänne viemäriverkostosta. Mutta kun he lähestyivät sitä, ilma muuttui pistäväksi – kuin joku olisi suihkuttanut happoa ilmaan.
— Pois! Heti! — huusi yksi insinööreistä, suojaten kasvojaan hihallaan.
Likakerroksen alta paljastui haalistunut merkki: kolme sädettä keltaisella taustalla. Säteilyvaara.
Ja sen alla englanninkielinen teksti:
“Danger. Do not open.” – Vaara. Älä avaa.
Kukaan ei liikkunut. Vain tippuvan veden ääni kaikui metallista.
Paikalle kutsuttiin ympäristöviranomaiset, pelastusyksiköt, sotilaat.
Muutaman tunnin kuluttua selvisi: valtatie oli rakennettu hylätyn kemikaalisäiliön päälle.
Säiliö oli haudattu 70-luvulla – ilman dokumentaatiota, ilman varoituksia. Peitetty maalla. Unohdettu.
Nyt metalli oli ruostunut. Korroosio oli syövyttänyt säiliön seinät.
Pohjavesi teki loput – ja maa petti.
Kun kävi ilmi, että säiliö oli vaurioitunut, koko alue eristettiin.
Kansalaisille annettiin käsky pysyä sisällä. Vesi katkaistiin.
Ilmassa leijui kemikaalien kitkerä haju, joka sai kurkun kirvelemään.
Vanhus, joka asui lähellä, sanoi hiljaa:
— Mä työskentelin täällä neljäkymmentä vuotta sitten. Puhuttiin, että jotain oli haudattu tien alle… mutta kukaan ei uskonut.
Nyt kaikki uskoivat.
Ja asiantuntijat, jotka seisoivat kraatterin reunalla, katsoivat hiljaa alas.
He ymmärsivät: jos tämä olisi tapahtunut päivällä, vilkkaimman liikenteen aikaan, kaupunki ei keskustelisi katastrofista.
Se olisi ollut sen ytimessä.
...