Neljäkymmentäkuusi vuotta sitten kamera tallensi hetken, joka oli puhdasta elokuvallista taikaa Mackinacin saaren aurinkoisten, tuulessa leikkivien kuistien keskellä. Kehyksessä seisoi Christopher Reeve, “Teräsmies” huippuunsa viritettynä voimiltaan, silti hämmästyttävän maanläheisenä ja hellänä Jane Seymourn eteerisen eleganssin rinnalla. Tämä valokuva otettiin tarinan kynnyksellä, joka tulisi määrittelemään romanttisen fantasian koko sukupolvelle – vilkaisu kahteen sieluun, jotka olivat astumassa matkalle, joka kummittelisi Grand Hotelin käytävillä kauan sen jälkeen, kun ohjaaja oli huutanut “leikataan”.
...
...
Saarella heidän välillään oleva kemia oli käsinkosketeltavaa, ainutlaatuinen yhteys, joka muutti korkean konseptin lyönnin sydämeksi. Tarina näytelmäkirjailijasta, joka lumoutui vanhasta muotokuvasta, vaati enemmän kuin aikakauteen kuuluvia asuja; se vaati raakaa, kirkasta haavoittuvuutta. Reeve riisui Teräsmiehen haarniskan paljastaakseen miehen, joka kaipasi yhteyttä vuosikymmenten yli, samalla kun Seymourn Elise McKenna muuttui rakkauden ruumiillistumaksi, joka ylittää kellon tikityksen. Yhdessä he saivat mahdottoman tuntumaan väistämättömältä kohtalolta.
...
Vaikka elokuva sai alkuun vaatimattoman vastaanoton, se on kasvanut merkittäväksi eläväksi perinnöksi omistautuneen, maailmanlaajuisen kultin kautta. Jokainen John Barryn haikean sävelen pulssi muistuttaa meitä syvästä siteestä, jonka tähdet muodostivat sumuisina Michiganin aamuina. Heidän elinikäinen ystävyytensä oli teatterin mestarikurssi, todistaen, että Richardin ja Elisen välillä leimahtelevat kipinät lepäsivät aidossa ja syvällisessä keskinäisessä kunnioituksessa, joka selviytyi Hollywoodin muuttuvista virtauksista.
Jane Seymourille tämä hetki osoitti hänen lahjakkuutensa kestävyyden. Hän siirtyi “Bond-tytön” varjosta romanttisen eeppisen kuningattareksi ja löysi lopulta tiensä sydämiimme Dr. Quinnin kautta. Reeveille elokuva on herkkä testamentti hänen herkästä, taiteellisesta sielustaan. Se oli projekti, joka riisui viitan ja näytti meille näyttelijän todellisen laajuuden – hän saattoi vallita ruutua yhtä voimakkaasti yksinäisellä, kaipaavalla katseella kuin lentämällä taivaalla.
Kun katsomme taaksepäin vuoden 1980 valokuvaan vuoden 2026 perspektiivistä, se toimii sielun rehevänä matkaoppaana. Se muistuttaa, että tietyt yhteydet ovat “ainutkertaisia” syystä – ne uhmaavat ajan ja tilan rajoja. Somewhere in Time ei ole vain elokuva; se on pakopaikka uneksijoille. Se pysyy viimeisenä todistuksena taikuudesta, joka syntyy, kun kaksi tähteä täydellisesti ruumiillistavat tarinan sielun, todistaen, että vaikka aika saattaa olla varas, se ei voi koskaan varastaa rakkautta, joka oli tarkoitettu olemaan.
...