Hiljaisessa kylässä, Mustassa, elämä kulki rauhaisasti:
Ihmiset heräsivät kukonlaulun mukana, ruokitsivat karjan, korjasivat aidat ja iltaa kohden vetäytyivät koteihinsa.
Mutta isoäiti Annan ikkunat hehkuivat valoa vielä kauan sen jälkeen, kun muut olivat sammuttaneet kynttilänsä. Hän asui yksin, talon ja vanhan kissansa kanssa, eikä valittanut yksinäisyydestään.

Eräänä varhaisena aamuna portin luo ilmestyi pieni harmaan turkin nyytti. Se oli pentu — vapiseva, valtavin silmin, joissa näkyi epätoivo. Anna ei epäröinyt: hän otti pienen sisään, ruokki ja lämmitti. Näin syntyi uusi ystävä, jonka hän nimesi yksinkertaisesti: Sudeksi.

Pieni löytöeläin
Pentua kasvoi nopeasti. Se oli älykkäämpi kuin tavalliset koirat, tarkkaavaisempi, kuin ymmärtäen kaiken ilman sanoja. Se ei haukkunut, vaan murisi hiljaa; ei nöyrtynyt, vaan varoi itsevarmasti. Naapurit nauroivat, että se oli liian vakava tavalliseksi koiraksi.

Mutta Anna vain hymyili:
— Se on viisas, mutta luonteeltaan erityinen.

Susi vartioi pihaa, ei päästänyt ketään vieraaksi edes portille. Talvisin, kun myrskyt ulvoivat ikkunan takana, se nukkui uunin äärellä, pää polvella.

Pelon yö
Eräänä iltana kylään kiiri huolestuttavia huhuja — vankilasta karanneita liikkui lähistöllä. Ihmiset sulkivat ovensa tiukasti. Ainoastaan Anna, joka asui syrjässä, ei tiennyt tästä.

Myöhään illalla kuului koputus. Anna avasi oven, ja sinne ilmestyi kaksi miestä. Heidän kasvonsa olivat synkät, kädet likaiset ja vapisevat. “Vettä…” sanoi toinen. Mutta juuri kun he astuivat sisään, Suden turkki nousi pystyyn ja kurkusta kuului matala murina.

— Hiljaa, koira, — vieras virnisti ja astui askeleen eteenpäin.

Susi syöksyi heidän väliinsä, karvat pystyssä ja hampaat paljaina. Miehet horjuivat, yksi yritti kaivaa veitsen, mutta Susi ehti ensin — isku, huuto, ja sitten kaikki sortui kolinaan.

Pelokkaat pakolaiset pakenivat ulos, huudot ja koiran haukku herättivät kylän. Miehet syöksyivät taskulamppujen ja aseiden kanssa auttamaan, ja tunnin kuluttua pakenijat luovutettiin poliisille.

Anna istui lattialla ja halasi Sutta. Sen tassusta pilkisti veri, mutta silmät olivat rauhalliset — se oli tehnyt sen, minkä takia se oli tullut hänen elämäänsä.

Uskollinen vartija
Siitä yöstä lähtien Susi toipui. Tassuun jäi arpi rohkeuden merkkinä. Se tuli entistä tarkkaavaisemmaksi, mutta suhtautui Annaan lempeästi — nukahti hänen jalkojensa juureen, varoi, ettei hän kaatuisi, ja tervehti aina portilla.

Annan ja suden tarina levisi kylässä legendaksi. Ihmiset uskoivat, että joskus luonto itse lähettää suojelijan, kun ihminen on kaikkein yksinäisin.

Ja aina, kun illan hämärässä kuului suden ulvonta, vanhat kyläläiset kuiskaavat hiljaa:
— Se on Susi. Hän vartioi yhä kotiaan.