Eräänä iltana palatessaan kotiin tavallista aikaisemmin Anne ja David Carter järkyttyivät löytäessään kodistaan neljätoista teini-ikäistä. Hallitsemattoman juhlan sijaan he näkivät seitsemänvuotiaan poikansa Leon, joka on autistinen ja ei-verbaalinen, seisomassa olohuoneessa oikea mikrofoni kädessään. Lähellä istui kuulokojetta käyttävä teini-ikäinen, jolla oli toinen mikrofoni. Hän harjoitteli kärsivällisesti Leon kanssa vuorotellen puhumista. Heidän ympärillään oli kuvakortteja, erilaisia kosketeltavia leluja sisältäviä astioita, improvisoitu rauhallinen tila sekä muokattu puhetta tuottava tabletti, jota Leo käytti aktiivisesti kommunikoidakseen.
...
Tilanteen oli järjestänyt Leon 17-vuotias lastenhoitaja Maya, joka oli tehnyt yhteistyötä koulunsa vertaistukimentorikerhon, opettajana toimivan ohjaajan ja Leon puheterapeutin kanssa. Kuuden sunnuntain ajan teini-ikäiset olivat keränneet rahaa tablettia varten ja suunnitelleet jäsenneltyjä, aisteihin mukautettuja aktiviteetteja auttaakseen Leoa ilmaisemaan itseään. Maya oli kuitenkin valehdellut mentoreille väittäen, että Leon vanhemmat olivat hyväksyneet kaiken. Lisäksi hän oli pyytänyt viisivuotiasta Emmaa pitämään viikoittaiset tapaamiset salaisuutena yllätyksen säilyttämiseksi. Anne oli tilanteessa paniikin, helpotuksen ja turhautumisen vallassa, sillä lasten turvallisuuteen liittyviä rajoja oli rikottu. Hän vaati kaikkia lähtemään. Tämä sai järkyttyneen Leon napauttamaan uudella laitteellaan ahdistuneena sanat ”surullinen” ja ”jäädä”.
...
...
Kun Anne ja David huomasivat, että Leo käytti ensimmäistä kertaa menestyksekkäästi toiminnallista kommunikointia, he antoivat teini-ikäisten saattaa viimeisen viiden minuutin mittaisen jäsennellyn pelinsä loppuun ennen lähtöä. Anne puhutteli Mayaa vakavasti siitä, kuinka vaarallista on opettaa pieniä lapsia salaamaan asioita vanhemmiltaan, riippumatta siitä, kuinka hyvää tarkoittava lopputulos on. Mayan äiti saapui paikalle, otti yhdessä tyttärensä kanssa vastuun tapahtuneesta ja hyväksyi sen, ettei Maya enää hoitaisi lapsia ilman valvontaa. Luottamuksen menettämisestä huolimatta Maya jätti jälkeensä kansion, joka sisälsi yksityiskohtaiset muistiinpanot Leon edistymisestä. Niissä dokumentoitiin hänen kognitiivisia edistysaskeleitaan, erilaisia kommunikointivaihtoehtoja sekä hänelle yksilöllisesti suunniteltuja aistitukia.
Seuraavien viikkojen aikana Leo käytti tablettia jatkuvasti ilmaistakseen päivittäisiä tarpeitaan, tunteitaan sekä pyytääkseen tiettyjä ihmisiä nimeltä. Hänen vanhempansa hyödynsivät kokemusta opettaakseen molemmille lapsille tärkeän eron hauskan yllätyksen ja turvattoman salaisuuden välillä. Ymmärrettyään ohjelman kasvatuksellisen arvon Anne ja David kutsuivat Mayan ja mentorit uudelleen koolle kolme viikkoa myöhemmin, tällä kertaa tiukassa vanhempien valvonnassa. Puheterapeutti rouva Chen liittyi tapaamisiin auttaakseen laajentamaan asianmukaisesti Leon sanavarastoa ja tukeakseen hänen jatkuvaa kehitystään.
Kuusi kuukautta myöhemmin aloitteesta oli kehittynyt virallinen, avustuksilla rahoitettu yhteisöohjelma, joka kokoontuu kahdesti kuukaudessa täysin vanhempien valvonnassa, tarkistettujen vapaaehtoisten kanssa ja selkeiden toimintaperiaatteiden mukaisesti. Leo jatkaa kehittymistään käyttäen alkuperäistä tablettiaan, osallistuu aktiivisesti ryhmätoimintaan ja ilmaisee eleillään haluavansa olla yhteydessä muihin ihmisiin. Vaikka Mayan petolliset teot vaaransivat kodin turvallisuuden ja vanhempien auktoriteetin, hänen ponnistelunsa loivat pysyvän perustan, joka antoi Leolle toimivan äänen. Anne ja David korjasivat rikkoutuneet rajat säilyttäen samalla elintärkeän kommunikointiväylän, jonka heidän poikansa oli vihdoin saanut.
...