Polttava aurinko paahtoi armottomasti Afrikan savannia. Hiekka poltti jalkoja, ilma väreili kuumuudesta. Kaksi leijonaa — uros ja naaras — kulkivat palaneen tasangon halki veden perässä. Heidän askeleensa olivat raskaat, hengitys raskasta. Viikot ilman ruokaa ja vettä olivat tehneet heistä melkein haamuja. Mutta uros ei jättänyt kumppaniaan — hän kulki vierellä, suojellen tuulelta ja pedoilta.
...
Kun he saapuivat Mikaadon suojelualueen rajalle, vartijat Sifa ja Namsa olivat jo huomanneet heidät. Kokeneet luonnon suojelijat ymmärsivät heti: nämä leijonat olivat tulleet kaukaa. Nääntyneitä, heikkoja, mutta yhä ylpeitä.
...
Aluksi pedot olivat varuillaan — murisivat ja vartioivat jokea, johon olivat saapuneet. Sitten vartijat huomasivat: naaras liikkuu tuskin lainkaan, hengitys on raskasta. Hän odotti poikasia. Silloin miehet tiesivät — ilman apua hän ei selviäisi.
...
Kaikki tapahtui aamunkoitteessa. Naaras kaatui suuren kiven viereen, täristen ja hengittäen vaivalloisesti. Uros murisi ja kiersi lähellä, suojellen ketään pääsemästä lähelle. Mutta kun Sifa ja Namsa lähestyivät — eivät pelolla, vaan päättäväisyydellä — uros yhtäkkiä vaikenikin. Katsoi vain. Ikään kuin ymmärsi.
Vartijat tiesivät: yksi väärä liike — ja he kuolisivat. Mutta he eivät vetäytyneet. Namsa puhui hiljaa naaralle, kuin ihmiselle. Sifa valmisti kipulääkkeen ruiskun, toimi hitaasti ja tarkasti. Muutama sekunti — ja lääke alkoi vaikuttaa.
Kaksi tuntia kului. Kuuman savannin hiljaisuudessa kuului heikko vinkuna. Naaran tassujen alta pilkisti pieni leijonanpentu. Se oli elossa.
Namsan silmiin nousivat kyyneleet — ensimmäistä kertaa pitkien vuosien aikana hän näki jotain tällaista. Naaras nosti vaivoin päänsä ja nuoli poikastaan. Uros lähestyi varovasti ja kosketti pentua nenällään. Kaikki ympärillä pysähtyi. Jopa tuuli tyyntyi.
Vartijat seisoivat hiljaa vieressä, sanattomina. He vain katselivat, kuinka elämä syntyi heidän edessään — villi, puhdas, todellinen.
Muutaman päivän kuluttua naaras vahvistui. Poikasta kutsuttiin Mosiksi — “uusi alku”. Kun vartijat viimeisen kerran tulivat jokea tarkistamaan, perhe seisoi kukkulalla. Uros nosti päänsä ja katsoi ihmisiä. Ei vihalla. Kiitollisuudella.
Siitä päivästä lähtien Kota, Lea ja pieni Mosi ovat olleet suojelualueen legenda. Vartijat muistavat usein sen päivän — päivän, jolloin ihminen ja peto seisoivat rinnakkain, ilman pelkoa tai vihaa.
Joskus ihmeet eivät synny temppeleissä, vaan siellä missä elämä ja kuolema kulkevat rinnakkain — paahtavan savannin auringon alla, missä ihminen ei voinut olla kulkematta ohi toisen tuskan.
...