Aamu oli hiljainen. Vanha katu uinui laiskan auringon alla, kun yhtäkkiä kajahti synkkä, raivokas ääni — kuin joku olisi raa’asti murskannut metallia. Ikkunoista kurkistettiin, ohikulkijat pysähtyivät ja jäivät katsomaan.
...
Valkoisen pakettiauton katolla seisoi vanha mies. Molemmissa käsissään hän piti raskasta vasaraa ja jokaisella iskulla hän murskasi auton kasaksi ruttua ja rautaa. Metalli humisi, katto halkeili, lasi satoi, ja jokaisen iskun mukana miehen rinnasta purkautui tukahdutettu huuto — sekoitus kipua, epätoivoa ja mielipuolisuutta.
...
— Herrajumala… mitä hän tekee? — kuiskasi nainen naapuritalosta.
...
Minuutteja myöhemmin sireenit ulvoivat. Poliisi saapui nopeasti. Kaksi konstaapelia lähestyi varovasti, kiipesi auton kylkeen ja repi vasaran hänen kädestään. Mies ei vastustellut. Hän sanoi vain hiljaa:
— Lopulta. Riittää.
Hän istahti suoraan kadunkulmaan, laski päänsä ja purskahti itkuun. Kyyneleet valuivat pölyiselle kasvolle, kädet tärisivät. Kun poliisit kysyivät, miksi hän teki niin, vastaus oli vaimea, melkein kuiskaus:
— Se oli poikani auto.
Hiljaisuus laskeutui heti.
Poika oli kuollut onnettomuudessa vain viikko sitten. Pakettiauto, joka oli heidän edessään, oli se sama, jossa hänen elämänsä päättyi. Mies ei pystynyt katsomaan sitä. Jokainen ohikulku toi mieleen veren metallilla ja viimeisen jarrutuksen soinnin korvissa.
Ja tänään aamunkoitteessa hän ei enää kestänyt. Otti vasaran ja alkoi lyödä. Lyödä, kunnes kipu lakkasi olemasta.
Poliisit seisoivat hiljaa. Toinen käänsi katseensa pois, toinen pyyhki silmiään. Kukaan ei nähnyt hänessä rikollista — vain isän, joka oli murskattu menetyksen painosta.
Kun hänet vietiin pois, hän kääntyi vielä katsomaan rutistunutta autoa ja kuiskasi:
— Anteeksi, poikani… en halunnut sinun kärsivän.
...