Varhainen aamu Karpatien esivuorilla. Sumupilvet kiemurtelivat vielä mäntyjen lomassa, ja Cheremosh-joki jylisi yön myrskyn jäljiltä. Metsänvartija Elias Novak, noin viisikymppinen mies, jonka kasvot olivat väsyneet mutta hyväntahtoiset, kulki polkua pitkin tarkistaen, olivatko puut kaatuneet tielle myrskyn jälkeen. Ilma tuoksui kostealle maalle ja pihkalle, ja jalkojen alla muta liplatti.
...
Kun hän kulki vanhan uoman ohi, hän kuuli äkkiä outoa ääntä — ikään kuin joku olisi nyyhkyttänyt. Ei ihmisen itkua, mutta ei myöskään täysin eläimen ääni. Elias pysähtyi ja kuunteli. Sumun läpi kantautui hiljainen, särkyneen oloinen voihkaisu. Hän eteni pensaan lomitse ja saapui suurelle lammikolle — ja näki hevosen.
...
Se oli villi, laiha ja vatsastaan mutaan upotettu. Sen jalka oli jäänyt myrskyn kaataman massiivisen rungon alle. Eläin vapisi, silmät kiilsivät kyynelistä ja pelosta. Jokainen yritys irtautua sai rungon puristamaan kavion yhä tiukemmin. Elias pysähtyi. Hänen edessään oli olento, joka tavallisesti väistää ihmistä — ylpeä vuoristohiesu, Karpatian villihevosten jälkeläinen. Mutta nyt se katsoi häntä kuin viimeistä toivoa.
...
— Rauhassa, tyttö… rauhassa, — hän kuiskasi hiljaa, yrittäen puhua niin lempeästi kuin mahdollista.
Hän lähestyi, otti takin yltään ja peitti sen kuonon, etteivät potkut satuttaisi. Hän nosti oksan yrittäen liikuttaa raskasta runkoa — mutta se ei liikahtanutkaan. Sitten hän juoksi autolle hakemaan köyttä ja rautakoukkua. Minuutit venyivät ikuisuudeksi.
Palattuaan hevonen liikkui vain vähän — hengitys oli raskasta, silmät puoliksi kiinni. Elias puri huultaan, työnsi rautakoukun rungon alle ja alkoi vetää. Kädet tärisivät, lihakset jännittyivät. Muta läpimärissä saappaissa liplatti, hiki virtasi pitkin kasvoja. Kolmannella yrityksellä runko vihdoin liikahti. Hevonen nykähti, mutta kaatui uudelleen. Elias ryömi lähemmäs, kiersi köyden rungon ympärille, kiinnitti sen auton puskurin kohdalle ja kytki vaihteen.
Moottori murisi — puu liikkui vihdoin. Hän syöksyi eläimen luo ja vapautti jalan. Iholla oli syvä haava, mutta luu oli ehjä. Elias otti ensiapupakkauksen, huuhdeli haavan ja sito haavan. Koko ajan hevonen ei vastustellut — ikään kuin se olisi ymmärtänyt, että häntä pelastetaan. Kun työ oli tehty, se nosti päänsä ja hirnui hiljaa — lähes kuiskaten kiitosta.
Elias pysyi sen seurassa iltaan asti. Hän kantoi vettä joesta, ajoi kärpäsiä pois ja puhui sille hiljaa kuin vanhalle ystävälle. Kun aurinko laski vuorten taa, hevonen nousi varovasti. Se astui muutaman askeleen — ja pysähtyi. Katsoi häntä pitkällä, läpitunkevalla katseella. Astui lähemmäs ja painoi kuononsa hänen olkapäätään vasten. Elias pysähtyi — tunsi sen lämpimän hengityksen ja ymmärsi yhtäkkiä: tämä ei ole vain eläin. Tämä on sielu, kiitollinen pelastuksesta.
Seuraavana päivänä hän palasi paikalle varmistaakseen, että se oli lähtenyt. Mutta hevosta ei ollut. Vain kavionjäljet veden äärellä.
Viikko kului. Elias oli jo lähes unohtanut tapauksen, kun yöllä metsässä syttyi tulipalo. Salama iski kuivan männyn latvaan, ja liekit levisivät nopeasti tuulen mukana. Metsänvartija oli ensimmäisenä liikkeellä — taskulampun ja radiopuhelimen kanssa. Tuuli ajoi savua, oksat ratisivat. Hän yritti pelastaa eläimiä, mutta jäi itse ansaan: puu kaatui tielle.
Silloin savusta kuului tuttu hirnahtelu. Tulta halkoi kuin pimeydestä itse, ja samainen hevonen ilmestyi. Sen harja oli tuhkaan peittynyt, silmät kiilsivät kuumuudesta. Se pärskähti voimakkaasti ja juoksi kohti metsänraivettä. Yskien Elias seurasi. Hevonen kulki vakaasti, vilkaisten taakseen — kuin johdattaen häntä.
Näin he pääsivät tulirenkaasta ulos — suoraan joelle, missä oli turvallista. Kun palomiehet saapuivat, Elias seisoi veden äärellä, ja vierellä hänen pelastajansa.
Myöhemmin hän yritti etsiä sitä. Kyseli paimenilta, kiersi peltoja, asetti kameroita — mutta ei koskaan enää nähnyt. Vain joskus, yöllä, kaukaa kuuli hiljaista hirnuntaa ja näki kuunvalossa vuorenrinteellä siluetin — ylpeän hevosen, kiiltävän hopeisessa valossa.
Ja joka kerta hän ajatteli:
“Kiitollisuus ei aina ole sanoja. Se on tekoja, joita ei voi selittää.”
...