Keskipäivä. Ilma väreili kuumuudesta, kauppa tuoksui maalilta, raudalta ja vanhalta puulta.
Aleksii Sergejevitš – harmaapäinen rautakauppias – siirsi tottuneesti laatikoita, joissa oli nauloja, kun ovi narisi hiljaa.
...
Kynnysmatolla seisoi koira. Laiha, pölyinen, rähjäisin kyljin ja väsynein silmin.
Hampaissaan se piti pientä pentua, likainen pieni möykky, tuskin liikkuva.
...
Koira astui lähemmäs, laski varovasti pennun lattialle ja vetäytyi taaksepäin, ikään kuin odottaen jotain.
Hetken päästä se palasi – toisen pennun kanssa. Sitten kolmannen.
Ja joka kerta samaan oveen, samaan ihmiseen.
...
Aleksii pysähtyi. Hän tunsi tämän koiran. Se asui kaupan takana, söi jätteitä. Joskus hän antoi sille luun tai leivän. Mutta tänään… se ei tullut hakemaan ruokaa.
Se tuli pyytämään apua.
Aluksi vanhus halusi ajaa sen pois – ei säälistä, vaan pelosta, ettei selviäisi. Mutta kun koira keräsi pennut kasaan ja istahti viereen, katsoen suoraan silmiin – Aleksii ymmärsi: hänellä ei ollut oikeutta kääntää selkäänsä.
Pennut vinkuen yrittivät tarttua lattiaan, etsien äitiään. Aleksii toi vanhan viltin, maitoa, lämpimän rievun. Ruokkoi pieniä pullosta, pyyhki niiden kuonoja. Koira istui ovella – valppaana mutta rauhallisena.
Myöhemmin selvisi: se kuului yksinäiselle vanhukselle naapurikylässä. Koira pidettiin ketjussa, sitä ruokittiin niukasti. Pennuille ei ollut ketään odottamassa.
Silti se valitsi – luotti ihmiseen, joka oli kerran antanut luun eikä ajanut pois.
Illalla Aleksii vei pennut luokseen. Koira syöksyi luokse, nuoli jokaisen hellästi, painaen ne itseään vasten.
Sitten se lähestyi miestä. Laski päänsä… ja kumarsi hiljaa.
Ei pyytämällä. Ei pelolla. Kiitollisuudella.
Siitä hetkestä kaikki muuttui.
Kauppa heräsi eloon – lattialla juoksentelivat pennut, kiljuivat, tarttuivat peltirasioihin.
Asiakkaat nauroivat, lapsenlapsi Liisa toi vesikuppeja ja kutsui pentuja ystävikseen.
Koira kävi öisin – väsynyt mutta onnellinen. Lähti aina hiljaa, jättäen jälkeensä pölyn ja nurmen tuoksun.
Kaksi Aleksii piti itsellään – Puska ja Hiili. Toinen lempeä, toinen vakava. Ne kasvoivat, vartioivat kauppaa, tervehtivät ihmisiä ovella.
Ja aina kun vanhus katsoi niitä silmiin, hän näki tuon pölyisen äidin, joka kerran tuli hänen luokseen luottavaisin ja toiveikkain katsein.
Aika kului. Pennut varttuivat. Ja äiti tuli vielä kerran – viimeiselle kerralle.
Hitaasti, vaikeasti. Makasi kynnyksellä, katsellen lapsiaan.
Ja pitkään, todella pitkään katsoi Aleksii.
Sitten nousi hiljaa ja lähti kohti auringonlaskua.
— Kiitos, — kuiskasi hän perään. — Minä pidän heistä huolen.
Ja piti lupauksensa.
Sillä joskus jopa koditon eläin tietää: todellinen ihminen ei ole se, joka antaa ruokaa.
Vaan se, joka ottaa vastuun jonkun elämän puolesta.
...