Kaikki alkoi siitä, kun mieheni puhui äitinsä terveydestä poikkeuksellisen kylmästi ja tyynesti. Anoppini tarvitsi kiireellistä munuaisensiirtoa, ja mieheni pyysi minua tekemään tämän uroteon hänen hyväkseen. “Jos rakastat minua, osoitat sen”, hän sanoi muuttaen tilanteen eräänlaiseksi uskollisuustestiksi. Minä uskoin, että perhe tarkoittaa vastavuoroista uhrautumista, ja toivoin, että tämä leikkaus sidottaisi meidät entistä tiukemmin yhteen – siksi suostuin hänen pyyntöönsä.
...
Makasin sairaalassa ja kävin läpi raskaan operaation. Vaikka herätessäni tunsin terävää kipua, sydämeni oli rauhallinen; olin tehnyt suuren hyvän rakastamalleni miehelle. Päiviä odotin hänen tulemistaan, hänen kädestäni kiinni pitämistään, kiitoksen sanoja ja sitä, että hän sanoisi kaiken järjestyvän hyvin. Näin oman kärsimykseni hinnan maksuna perheemme tulevaisuudesta.
...
...
Kolme päivää leikkauksesta mieheni astui lopulta huoneeseen, mutta hän ei ollut yksin. Vierellään oli punamekkoiseen, huoliteltuun ja ylpeän oloiseen naiseen. Mieheni jätti kansion vuoteeni päälle katsomatta edes silmiini ja sanoi vain: “Allekirjoita.” Kansio sisälsi avioeropaperit. Tuona hetkenä ymmärsin, että olin alusta asti nähty vain elinluovuttajana ja että kaikki oli petollisesti suunniteltu.
Kuitenkin kohtaloilla oli heillekin yllätys. Munuaisensiirto onnistui, anoppini verikokeet olivat parantuneet, mutta vanha nainen ei silti päässyt jaloilleen. Hänestä oli tullut täysin liikuntakyvytön ja hän tarvitsi vuorokauden ympäri jatkuvaa hoivaa. Lääkkeet, pistokset ja koko rankka hoitoprosessi kaatuivat sen naisen harteille, jonka vuoksi mieheni oli jättänyt minut.
Elämänsä kimaltavia unelmia tavoitellut rakas ei kestänyt sairaalan hajua ja valvottuja öitä. Kuuden kuukauden jälkeen hän jätti mieheni jättäen vain muistilapun. Mieheni jäi yksin – menettäen minut ja kunniansa, ja koti täynnä hoivaa tarvitsevaa äitiä sekä omantunnon tuskaa. Lopulta pahuus kostautui tekijälleen.
...