Rosmariin ja Henryn kuusikymmentä vuotta kestänyt avioliitto rakentui horjumattoman omistautumisen varaan, mutta heidän ylleen lankesi varjo sinä päivänä, kun Henry asetti ehdottoman säännön: Rosmari ei saisi koskaan astua hänen autotalliinsa. Vuosien ajan Rosmari kunnioitti rajaa, uskoen sen olevan vain hänen miehensä yksityinen turvapaikka jazzille ja taiteelle. Hänen uteliaisuutensa kuitenkin kasvoi huippuunsa, kun hän huomasi Henryn käytöksen muuttuvan hellästä romanttisuudesta kummalliseen, pelonsekaiseen valppauteen. Eräänä iltapäivänä Rosmari huomasi autotallin oven olevan hieman raollaan. Hän astui sisään – ja pysähtyi. Seinät olivat täynnä satoja muotokuvia hänestä itsestään, jokaisesta elämänvaiheesta. Mukana oli myös hätkähdyttäviä “tulevaisuuden versioita”, joiden kulmiin oli merkitty vuosilukuja kuten 2027 ja 2032.
...
...
Muotokuvien salaisuus syveni sydäntäsärkeväksi paljastukseksi, kun Rosmari seurasi Henryä yksityiseen neurologiseen klinikkaan. Siellä hän kuuli vahingossa keskustelun, joka mursi hänen maailmansa: Henry oli jo viiden vuoden ajan salaa hoitanut hänen varhain alkaneen Alzheimerin taudin diagnoosia. Lääkärin arviot – ennusteet siitä, milloin Rosmari menettäisi kykynsä tunnistaa kasvoja ja milloin vakava kognitiivinen heikkeneminen alkaisi – vastasivat täsmälleen Henryn “tulevaisuuden maalausten” päivämääriä. Henry oli käyttänyt taidettaan epätoivoisena yrityksenä pysäyttää aika, säilyttääkseen rakastamansa naisen olemuksen ennen kuin sairaus pyyhkisi hänen identiteettinsä pois.
...
Kun Rosmari kohtasi Henryn, alkuperäinen loukkaus salailusta suli pois hänen nähdessään miehensä rakkauden syvyyden. Henry tunnusti säästäneensä jokaisen mahdollisen sentin ja olevansa valmis myymään heidän kotinsa rahoittaakseen 80 000 dollarin kokeellisen hoidon – ehkä vain saadakseen heille muutaman kirkkaan vuoden lisää. Maalaukset eivät olleet merkki uskottomuudesta tai pakkomielteestä toiseen naiseen, vaan kartta tulevaan: hän maalasi Rosmarin sellaisena kuin hänestä voisi tulla, jotta hän tunnistaisi vaimonsa silloinkin, kun tämä ei enää tunnistaisi itseään. Hän lupasi, että jos Rosmari unohtaisi hänet, hän muistaisi heidän puolestaan molempien edestä.
Totuuden rohkaisemana Rosmari päätti taistella Henryn rinnalla eikä antautua hiljaa sairaudelle. Hän osallistui vaativaan lääketutkimukseen ja alkoi pitää muistipäiväkirjaa, johon hän kirjasi tarkasti lastensa ja lastenlastensa nimet ja erityispiirteet torjuakseen lähestyvän sumun. Hän vietti aikaa Henryn kanssa autotallissa, katsellen 17-vuotiasta itseään maalitahra nenällään ja nuorta, uupunutta mutta säteilevää äitiä. Synkimpään maalaukseen – siihen, jossa luki 2032 – hän lisäsi oman uhmakkaan viestinsä: “Jos unohdan kaiken muun, toivon muistavani, miten hän piti kädestäni.”
Rosmarin matka on nyt kilpajuoksu aikaa vastaan, mutta sitä määrittää rakkaus, joka ylittää muistin rajat. Hän ymmärtää, että vaikka mieli saattaa jonain päivänä pettää, kuusikymmentä vuotta kestäneen kumppanuuden “sielunmuisti” pysyy murtumattomana ankkurina. Hän jatkaa päiväkirjaansa, jättäen ohjeita tulevalle itselleen: luota siihen mieheen, joka on ollut sydämesi koti lukioajoista lähtien, vaikka hänen nimensä muuttuisi arvoitukseksi. Rosmarille ja Henrylle elämän ilta ei merkitse unohtamisen pimeyttä, vaan rakkauden sitkeää valoa, joka ei suostu sammumaan.
...