Merritt oli viettänyt koko aikuisikänsä piiloutuen korkeiden kaula-aukkojen ja pitkien hihojen taakse, varjoon siitä tulipalosta, joka oli jättänyt hänet arpeutuneeksi kolmetoistavuotiaana. Maailman osoittama sääli painoi lopulta raskaammin kuin itse palovammat, ja se sai hänet uskomaan, että todellinen rakkaus oli etuoikeus “virheettömille”.
...
Kun hän tapasi Callahanin, lempeän sokean pianonsoitonopettajan, hänessä heräsi turva, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Merritille Callahanin sokeus oli kuin suojakilpi: tämä ei koskaan väistäisi hänen peilikuvaansa eikä näkisi sitä “vahingoittunutta tavaraa”, jona hän itse itseään piti.
...
Heidän häänsä olivat katkeransuloinen voitto, täynnä hänen oppilaidensa soiton epätasaisia säveliä ja Merrittin siskon Lorien ilonkyyneleitä. Ensimmäistä kertaa Merritt ei tuntenut itseään uhriksi vaan morsiamena.
...
Mutta hääyön rauha rikkoutui, kun Callahanin kädet kulkivat hänen arpien uurteita pitkin. Raskain sydämin hän paljasti salaisuuden, jota oli kantanut kaksikymmentä vuotta: hän oli yksi niistä kevytmielisistä nuorista, joiden huolimattomuus oli aiheuttanut juuri sen räjähdyksen, joka oli jättänyt Merrittin arpiseksi.
Paljastus sai Merrittin horjumaan, ikään kuin heidän avioliittonsa olisi rakennettu armon sijaan syyllisyyden varaan. Callahan selitti, ettei ollut aluksi tiennyt kuka hän oli, mutta kun hän sai tietää, pelko menettää Merrittin oli saanut hänet vaikenemaan aina vihkivaloihin asti.
Murtuneena ja petetyksi itsensä tuntevana Merritt pakeni siskonsa kotiin. Hän vietti unettoman yön kamppaillen sen ironian kanssa, että mies, joka oli ensimmäistä kertaa saanut hänet tuntemaan itsensä kauniiksi, oli samalla se, joka kantoi vastuuta hänen syvimmästä kivustaan.
Aamun lähestyessä Merritt ymmärsi, ettei hän enää halunnut antaa menneisyyden varjojen määrätä hänen tulevaisuuttaan. Hän palasi Callahanin asuntoon ja löysi tämän keittiöstä haparoimassa, yrittäen selviytyä syyllisyyden ja palaneen aamupalan maailmassa.
Kun Merritt tarttui hänen käteensä tukeakseen häntä, viha alkoi sulaa. Hän ei nähnyt pahantekijää, vaan miehen, joka eli omassa pimeydessään ja kantoi katumuksen taakkaa, joka vastasi hänen omien arpien painoa.
Tässä keittiössä Merritt teki ensimmäisen päätöksensä vaimona: hän otti ohjat liedellä ja lunasti paikkansa heidän kodissaan. Hän päätti antaa anteeksi, ymmärtäen, ettei Callahanin rakkaus ollut sovitusta vaan aitoa yhteyttä heidän sielujensa välillä.
Ensimmäistä kertaa Merritt katsoi arpiaan ja näki häpeän sijaan selviytymisen. Ne eivät olleet enää salaisuus, jota piti piilottaa, vaan yhteinen tarina — joka, kun se vihdoin tuotiin valoon, antoi heille molemmille mahdollisuuden parantua ja aloittaa elämä yhdessä.
...