Vasta 19-vuotiaana, opiskellessaan matematiikan opettajaksi, Erica Tambrinin elämä kääntyi täysin ylösalaisin vuonna 2005, kun hän sairastui aivokalvontulehdukseen ja verenmyrkytykseen. Hänet vaivutettiin lääkkeelliseen koomaan seitsemän viikon ajaksi, ja herätessään hän kohtasi musertavan todellisuuden: sepsis oli muuttanut hänen kätensä ja jalkansa mustiksi, ja useiden leikkausten seurauksena hänen molemmat jalkansa amputoitiin polvien alapuolelta sekä molemmat kätensä kyynärvarsista.

Äkillinen menetys sai hänet kamppailemaan minäkuvansa kanssa ja miettimään, millaiseksi hänen tulevaisuutensa voisi enää muodostua.

Silti, kaikesta huolimatta, Ericalle avautui uusi toivon polku, kun hän tapasi Luken – miehen, josta tulisi hänen aviomiehensä – vain vuosi amputaatioden jälkeen. Luken ehdoton rakkaus ja tuki auttoivat Ericaa löytämään itseluottamuksensa uudelleen, ja yhdessä he loivat perheen. Tänään Erica on kahden lapsen äiti – viisivuotiaan Lilyn ja kolmivuotiaan Michaelin – ja hän kuvailee äitiyttä suurimmaksi saavutuksekseen. Aluksi hän pelkäsi, ettei pystyisi fyysisesti huolehtimaan lapsistaan, mutta Luken tuella ja omalla peräänantamattomuudellaan hän oppi sopeutumaan – ja menestymään – vanhempana.

Erica päätti, ettei hänen vammansa määrittelisi häntä. Hän teki valtavasti töitä saavuttaakseen itsenäisyytensä uudelleen, opetellen elämään proteesien kanssa. Hän ei halunnut, että hänen rajoitteensa vaikuttaisivat hänen perheeseensä. Vaikka hän myöntää, että on raskasta hyväksyä se, ettei voi juosta lastensa kanssa puistossa tai letittää tyttärensä hiuksia, hän tuntee syvää kiitollisuutta siitä, että saa ylipäätään olla läsnä heidän elämässään. Hän löytää iloa myös pienistä voitoista – esimerkiksi siitä, että voi nyt ajaa pyörällä pitkiä matkoja ilman kipua, proteesijalkojen ansiosta.

Hänen sitkeytensä johti lopulta myös uuteen urapolkuun. Matematiikasta hän siirtyi toimintaterapian maailmaan – alalle, jossa hän pystyy hyödyntämään omaa kokemustaan auttaakseen muita selviytymään omista haasteistaan. Hän kuvailee työtään ”uskomattomaksi” ja kokee, että se antaa hänelle mahdollisuuden inspiroida, tukea ja ohjata muita – samalla kun hän soveltaa samoja oivalluksia omassa elämässään.

Tänään, 34-vuotiaana, Erica on omaksunut vammansa osaksi identiteettiään, eikä anna sen rajoittaa itseilmaisuansa tai iloa, jota hän kokee. Hän käyttää ylpeänä shortseja ja juhlii niitä mahdollisuuksia, joita hänen matkansa on tuonut – kuten yhteyttä paraurheilun maailmaan ja moniin inspiroiviin ihmisiin. Hänen viestinsä muille vaikeuksia kokeville on selkeä: aika, sinnikkyys ja päättäväisyys voivat muuttaa elämän paitsi siedettäväksi, myös merkitykselliseksi.