Kylmä itätuuli ajoi kaatopaikalla muovin palasia ja rutistuneita sanomalehtiä, kuin muiden ihmisten elämän jäänteitä. Jätteiden vuorten yllä leijui kirpeä sumu – savu, pöly ja unohdus sekoittuivat.

Täällä, kaupungin laidalla, missä asfaltti muuttui saviseksi, asui Elina Moreno.

Aikoinaan hän oli tohtori Elina Moreno, loistava kirurgi, palkittu ammattilainen, nainen, jolla oli loistava ura ja asunto järven rannalla. Nyt hänen kotinsa oli betoniputki vanhan sillan alla, sanomalehtien ja rättien peitossa.

Skalpelin oli korvannut ruosteinen veitsi, takin kulunut takki. Hän ei valittanut. Hän vain eli, päivä toisensa jälkeen, ikään kuin maksaisi syntiä, jota ei muistanut.

Sinä yönä tihutti sade. Elina palasi “saaliin” kanssa – kaksi säilykepurkkia ja sateenvarjo, jonka tikut olivat rikki. Heikko valo itse tehdyssä taskulampussa paljasti liikettä kaatopaikalla. Aluksi hän luuli, että kyseessä oli kissa. Sitten hän kuuli voihkaisun.

Jätevuoren alla makasi nainen – nuori, repaleinen takki yllä, läpimärkä. Kasvot kalpeat, huulet siniset.
Elina polvistui hänen viereensä. Vaistot heräsivät – ei mennyt minuuttiakaan, kun hänestä tuli jälleen lääkäri.

Pulssi heikko. Kylmä iho. Kouristava hengitys.
Kaikki selvä: sisäinen verenvuoto. Kuolema oli vain ajan kysymys.

— Herra Jumala… — hän kuiskasi ja puristi kätensä vapisevaa vartaloaan.

Juosta? Soittaa? Mutta kenelle? Kukaan ei uskoisi kodittomaan naiseen, jolla on likaiset kasvot ja vieraat silmät.
Hän alkoi vain toimia.

Hän riisui takkinsa ja peitti loukkaantuneen.
Tarkisti vatsan – kova ja jännittynyt.
— Pernaan repeämä… tai maksassa… — hän mumisi.

Kilometrin päässä oli vanha autotalli – hänen turvapaikkansa myrskyssä.
Hän nosti naisen, kevyen kuin lapsen, ja kompastellen raahasi hänet mudan läpi.

Autotalli oli tyhjä. Elina sytytti lampun, levitti rättejä, kaivoi piilopaikastaan metallilaatikon.
Siellä oli kaikki, mikä jäi hänen menneestä elämästään: skalpeli, pihdit, neulat, vanha pullo alkoholia.

Kädet eivät vapisseet. Vain sydän löi kuin haluten irrota rinnasta.
Leikkaus oli tarkka, varma. Veri virtasi, paksu ja tumma.
Elina ompeli, siteerasi ja hengitti yhdessä naisen kanssa, ikään kuin pelastaen osan itsestään.

Kahden tunnin kuluttua kaikki oli ohi.
Potilas hengitti. Hän eli.

Aamun koittaessa hän avasi silmänsä.
— Missä olen? — hän kuiskasi.
— Autotallissa, — vastasi Elina istuen seinää vasten.
— Oletteko… lääkäri?
— Aikoinaan.

Naisen nimi oli Liisa Hoffmann. Vaikuttavan liikemiehen tytär. Hän joutui onnettomuuteen – auto suistui tieltä, ja Liisa päätyi ihmeen kautta kaatopaikalle.

Seuraavana päivänä vartijat tulivat hänen luokseen. Liisa itki, rukoillen ottamaan Elinan mukaansa, mutta tämä vain pudisti päätään:
— Minun paikkani on täällä.

Liisa jätti kirjekuoren ja lapun: “Pelastit elämäni. Jos joskus päätät palata – etsi minut.”
Elina poltti kirjeen. Rahat hän piilotti. Ja jatkoi matkaa.

Vuodet kuluivat.
Kaupunki muuttui, mutta taivas kaatopaikan yllä pysyi samana.
Elina asui nyt rautatiesillan alla, hoiti kodittomia, sitoi haavoja, poisti luoteja. Ihmiset kutsuivat häntä yksinkertaisesti – Tohtori.

Eräänä päivänä hänen luokseen tuli mies kalliissa takissa.
— Tohtori Moreno? — hän kysyi.

Elina jähmettyi.
— Tuo nimi ei ole olemassa.

— Olen Sebastian Hoffmann. Liisan veli. Pelastitte hänet viisi vuotta sitten.

Elina kääntyi pois.
— Hän on elossa?

— Ei, — hän sanoi hiljaa. — Hän kuoli eilen. Syöpä. Ja… hän on etsinyt teitä koko tämän ajan.

Hän ojensi sinetillä suljetun kirjekuoren.
— Hän jätti teille perinnön. Ja… jotain muuta.

Elina ei koskenut siihen.
— En ota rahaa.

— Tämä ei ole pelkästään rahaa, — hän sanoi. — Tämä on totuus.

Hän piti hetken tauon.
— Tiesittekö, että Liisa oli raskaana sinä yönä?

Maailma pysähtyi.
— En…

— Hän synnytti kaksi päivää pelastuksenne jälkeen. Pojan. Paino alle kilon. Mutta hän selvisi. Teidän ansiostanne.

Elina peitti kasvonsa käsillään. Sydän löi, hengitys katkonaista.

— Missä hän on?

— Meillä. Hän on viisi vuotta vanha. Hänen nimensä on Matias. — Sebastian näytti valokuvaa. — Hän näyttää sinulta.

Elina katsoi. Harmaasilmäinen, pörröhiuksinen poika nauroi, pitäen kädessään leikkilohikäärmettä.
Elina itki ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.

Sebastian jatkoi:
— Liisa teki DNA-testin ennen kuolemaansa. Se osoitti, että olette hänen biologinen äitinsä.

Elina kalpeni.
— Se ei voi olla totta…

— Teidät löydettiin kaatopaikalta kolmen päivän kadon jälkeen, — hän sanoi lempeästi. — Silloin kiersi huhuja… että teidät kidutettiin. Että teillä tehtiin kokeita. Hän selvitti kaiken. Teidät hedelmöitettiin keinotekoisesti.

Muistot hyökkäsivät kuin myrsky: kylmä valo, pistokset, naamiot, kipu.
Hän muisti.

— Liisa tunnisti teidät herättyään, — jatkoi Sebastian. — Hän tiesi, kuka olette. Ja kun hän ymmärsi olevansa raskaana, hän päätti säilyttää lapsen. Teidän lapsenne.

Elina ei pystynyt seisomaan. Polvet notkahtivat. Kaikki, mitä hän piti rangaistuksena, oli kohtaloa.

Viikon kuluttua hän rohkaistui. Hän meni Hoffmannien taloon – suureen, valkoisine pylväineen ja puutarhoineen.
Oven avasi lastenhoitaja. Sitten ilmestyi hän – Matias.

— Sinä olet äiti? — hän kysyi hiljaa.

Elina nyökkäsi, kykenemättä sanomaan sanaakaan.
— Kädessäsi on naarmuja, — hän sanoi. — Oletko taistellut?
— Vähän, — hän hymyili. — Elämän puolesta.
— Jätätkö?
— Jos annat.
— Haluan, — hän sanoi ja halasi häntä.

Sillä hetkellä Elina ymmärsi: hän ei ollut enää hylkiö.
Hän oli äiti.

Vuosi kului. Elina sai takaisin lääkärilisenssinsä. Työskenteli lastenklinikkaan, leikkasi vastasyntyneitä synnynnäisten vikojen takia.
Joka aamu poika saatteli hänet ovelle ja sanoi:
— Äiti, sinä olet supersankari.

Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän uskoi siihen.