...
Kun puolisoni menehtyi aivan liian varhain, hänen tyttärensä oli vasta viisivuotias.
Siitä hetkestä lähtien vastuu hänestä siirtyi kokonaan minulle. Pidin hänestä huolta kuin omasta lapsestani – ruokin, hoidin, autoin koulussa, valvoin öitä hänen vuoteensa vierellä.
Myöhemmin tuin häntä, kun hän haki korkeakouluun – sanoin ja teoin, aina rinnalla.
...
Nyt, kolmekymppisenä, hän on jo aikuinen. Kaikkina näinä vuosina hän on ollut lähelläni, mutta viime aikoina olen huomannut muutoksen – hänestä on tullut etäisempi, kylmempi.
Huolestuin: entä jos hän on väsynyt huolehtimaan minusta? Entä jos olen hänelle vain taakka?
...
Eräänä iltana hän tuli kotiin ja sanoi hiljaa:
— Pakkaa tavarasi. Ota mukaan vain tärkeimmät aluksi.
En ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa:
— Mihin me olemme menossa? — kysyin.
Hän ei vastannut. Me pakkasimme laukun, ja koko matkan itkin hiljaa. Luulin hänen vievän minut vanhainkotiin.
Sydäntäni puristi – olivatko kaikki ne vuodet, täynnä rakkautta ja huolenpitoa, jo unohtuneet?
Mutta auto pysähtyi suuren, kaksikerroksisen talon eteen.
Pyyhin kyyneleeni ja astuin ulos. Edessäni oli siisti puutarha, valkoinen julkisivu, suuret ikkunat ja kaunis piha.
Tytär katsoi minua ja sanoi hiljaa:
— Äiti… tämä on nyt meidän kotimme. Tiesin aina, että haaveilit tällaisesta. Olen säästänyt pitkään, jotta voisin toteuttaa unelmasi. Anteeksi, että vaikutin kylmältä — halusin vain pitää yllätyksen salassa. Kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt puolestani.
Seisoin sanattomana, epäuskoisena.
Kyyneleet virtasivat poskillani — mutta nyt ne eivät olleet tuskan, vaan ilon kyyneleitä.
Ymmärsin silloin: hänen rakkautensa ei ollut kadonnut. Se oli vain muuttanut muotoaan – hiljaiseksi, syväksi teoksi.
...