Kahdeksan vuotta äitini kuoleman jälkeen isäni Tom alkoi viimein käydä treffeillä uudelleen 68-vuotiaana, mutta jokainen ensimmäisistä treffeistä päättyi välittömään epäonnistumiseen. Hän vei kuusi eri naista samaan paikalliseen italialaiseen ravintolaan kahdeksantoista kuukauden aikana, eikä yksikään heistä koskaan suostunut toisille treffeille tai soittanut hänelle takaisin. Turhautuneena ja päättänyt selvittää, mitä isäni teki sabotoidakseen nämä tapaamiset, menin yksin ravintolaan. Tarjoilija ohjasi minut seinällä olevan, vuodelta 1987 peräisin olevan kehystetyn valokuvan luo. Siinä vanhempani seisoivat nuoren kolmannen naisen vieressä, jonka kasvot oli raavittu raa’asti vahingoittuneiksi. Sitten tarjoilija paljasti, että isäni vakituisen istumapaikan alta oli piilotettu minulle osoitettu kirjekuori.
...
Ennen kuin ehdin avata kirjeen, eteeni ilmestyi Helen, valokuvassa esiintyvä nainen, jonka kasvot oli vahingoitettu. Hän kertoi minulle, että äitini oli salaa järjestellyt isäni koko rakkauselämää ennen kuolemaansa. Ennen kuin äiti menehtyi sairauteensa, hän oli laatinut isälle tiukan listan seitsemästä hyväksymästään naisesta, joiden kanssa tämän sopi tapailla. Hän oli kirjoittanut jokaiselle naiselle käsin henkilökohtaisen viestin ja käskenyt isääni nimenomaisesti olemaan koskaan jatkamatta suhdetta Heleniin, joka oli ollut hänen läheinen ystävänsä. Helen paljasti, että äiti oli alkanut tulla mustasukkaiseksi hänen ja isän välille syntyneestä tunnesiteestä, kun isä hoiti äitiä. Tämä johti siihen, että äiti raapi Helenin kasvot valokuvasta, veti tämän nimen yli listassa ja pyysi Heleniä katoamaan kokonaan heidän elämästään ennen kuolemaansa.
...
...
Kun soitin isälle ravintolaan kohdatakseni hänet, hän myönsi noudattaneensa äidin käsinkirjoitettuja ohjeita vuosien ajan sokeasti pelkästä syyllisyydestä ja uskollisuudesta. Jokaisilla treffeillä hän antoi naiselle äidin henkilökohtaisen viestin ja kertoi samalla itse, ettei voisi koskaan lakata rakastamasta todella edesmennyttä vaimoaan. Jokainen nainen lähti saatuaan selville, että isä yksinkertaisesti noudatti kuolleen naisen käskyjä. Istumapaikan alle piilotetussa kirjekuoressa isä oli kirjoittanut tunnustuksen, jossa hän selitti, että hänen sokea kuuliaisuutensa äidin viimeisiä toiveita kohtaan oli vain suojamuuri, jonka taakse hän kätki todelliset tunteensa Heleniä kohtaan – naista, jota hän pelkäsi rakastaa uudelleen.
Kohtasin heidät molemmat ja huomautin, että vaikka edesmenneen puolison kunnioittaminen on ymmärrettävää, kuolleen ihmisen antaminen hallita omaa tulevaa elämää on täysin tuhoisaa. Kehotin isää lopettamaan äidin etukäteen hyväksymän treffilistan käyttämisen tekosyynä välttääkseen ainoan naisen, josta hän todella välitti. Helenille sanoin, ettei hänen pitäisi enää antaa vuosikymmeniä sitten kuolleen naisen pelon määrätä hänen omaa onnellisuuttaan. Jätin heidät istumaan yhdessä pöydän ääreen kohtaamaan viimein sanomatta jääneet tunteensa ja pakotin heidät molemmat ottamaan vastuun omasta elämästään sen sijaan, että he piiloutuisivat menneisyyden taakse.
Kuusi viikkoa myöhemmin isä soitti minulle ja kertoi, että hän ja Helen olivat käyneet yhdessä illallisella aivan uudessa paikassa ja rikkoneet viimein pitkään jatkuneen rituaalinsa. Pian sen jälkeen palasin alkuperäiseen italialaiseen ravintolaan ja korvasin raavitun ja vahingoittuneen valokuvan virheettömällä uudella kopiolla, jossa kolme nuorta ystävää hymyilivät onnellisina yhdessä vuonna 1987. Ripustin puhtaan kuvan aivan alkuperäisen, raavitun valokuvan viereen kunnioittaakseni äitini monimutkaista muistoa ja antaakseni samalla isälleni ja Helenille vihdoin vapauden jatkaa elämäänsä eteenpäin.
...