Teho-osaston huoneessa vallitsi hiljaisuus. Ainoat äänet olivat tasaiset laitteiden piippaukset.
Sairaalavuoteella makasi nuori poliisivirkailija – kalpea, liikkumaton, silmät suljettuina. Hän oli saanut vakavan vamman kuukautta aiemmin erään tehtävän aikana. Lääkärit taistelivat loppuun asti, mutta toivo hiipui hetki hetkeltä.

Omaiset olivat jo allekirjoittaneet paperit. Aamulla laitteet oli määrä irrottaa.

Mutta ennen sitä lääkäri, puhtaasta ihmisyydestä, antoi luvan viimeiseen hyvästelyyn – sen kanssa, joka oli aina ollut hänen rinnallaan.

Hän oli Lari – nuori palveluskoira, jolle poliisi oli ollut kuin isä. He olivat kulkeneet yhdessä läpi satojen harjoitustuntien, yövuorojen ja vaarallisten tehtävien. Kun hänen isäntänsä joutui sairaalaan, Lari lakkasi syömästä, nukkumasta, tottelemasta ketään.

Ja nyt – Lari päästettiin huoneeseen.

Pentu asteli hiljaa sisään, korvat painuksissa, silmissä ihmismäinen katse – täynnä tuskaa ja toivoa.
Hän kiersi vuoteen, nuuhki ilmaa – aivan kuin varmistaakseen: onko se varmasti hän?

Sitten – kuin totuuden tajunneena – hän päästi ilmoille kimeän haukahduksen. Kovaäänisen, epätoivoisen, kuin olisi vaatinut: nouse jo!

Hoitajat katsoivat toisiaan. Yksi yritti viedä koiran ulos, mutta Lari riuhtaisi itsensä irti ja loikkasi suoraan vuoteelle. Pieni keho vapisi jännityksestä. Hän laski tassunsa isännän rinnalle, nuolaisi tämän kättä ja painautui tiiviisti hänen kylkeensä.

Juuri silloin monitorit heräsivät. Piippaus muuttui katkonaiseksi – sitten nopeammaksi. Sydämen rytmi kiihtyi.

— Odottakaa… mitä tämä on?! — huudahti lääkäri.

Toivottomaksi julistettu virkamies veti ensimmäisen oman henkäyksensä. Sitten toisen.

Hetkeä myöhemmin hänen sormensa värähtivät.
Lari vinkaisi hiljaa, nuollen kämmentä, aivan kuin sanoakseen: jatka – minä olen tässä.

Lääkäri jähmettyi. Sitten kuiskasi:

— Hän palaa takaisin…

Muutaman minuutin kuluttua upseeri raotti silmiään. Hento, tuskin havaittava hymy levisi hänen huulilleen, kun hän näki tutun kuonon.

Lari kehräsi hiljaa, katsettaan kääntämättä.

Kukaan ei osannut selittää, miten se oli mahdollista. Ei lääketiede, ei tiede. Mutta kaikki, jotka olivat siellä, tiesivät yhden asian:

Joskus rakkaus on vahvempi kuin mikään kone.

Ja sinä päivänä, huoneessa jossa oltiin valmistauduttu hyvästeihin, syntyi todellinen ihme.