Kaupungin sairaalan päivystykseen tuotiin mies, jonka vaatteet olivat likaiset ja joka haisi alkoholilta ja kosteudelta. Miehen kasvot olivat sinipunaiset, hengitys katkeamassa – selvä sydänkohtaus. Päivystävä kirurgi katsoi miestä inhoten, palasi puhelimeensa ja käski turvahenkilöitä: “Taas yksi koditon, viekää ulos.” Sairaalan johto ei halunnut liikuttaa sormeakaan tämän miehen hyväksi, jolla ei ollut sosiaaliturvaa.
...
...
Samaan aikaan siivooja Eva, joka oli paikalla mopin kanssa, huomasi miehen kaulassa turvonneet verisuonet ja rintakehän epäsymmetrian. Miehen keho nytkähti viimeisen kerran ja hengitys tyrehtyi kokonaan. Eva ei epäröinyt: hän heitti mopin sivuun ja tarttui pöydällä olevaan keltaiseen veistopuukkoon. Hän repi miehen likaisen paidan auki ja aloitti sydänhieronnan. Kaikki voimansa käyttäen, rytmikkäästi, hän laski sekunteja mielessään.
...
Juuri silloin ylilääkäri ryntäsi sisään ja näki Evan toiminnan, huutaen raivosta: “Mitä luulet tekevän! Sinulla ei ole lääketieteellistä koulutusta – lopeta heti! Jos tämä mies kuolee, joudut vankilaan ja poltat koko sairaalan!” Eva ei välittänyt uhkauksista, vaan jatkoi hierontaa. Lopulta miehen rintakehä nousi hieman ja hän veti syvän, tärisevän hengenvedon.
Kaikki katselivat shokissa, kun mies sängyllä avasi hitaasti silmänsä. Hän sanoi matalalla, särisevällä äänellä: “En ole koditon. Eilen illalla minut hyökättiin, lyötiin ja ryöstettiin kadulla – he jättivät minut tähän kuntoon.” Hän jatkoi hengitellen: “Maksa kaikki kulut. Ja sinulle… kiitos. Pelastit henkeni.” Huoneessa vallitsi hiljaisuus, ja ylilääkärin kasvoilla paistoi häpeä.
Lyhyen ajan kuluttua selvisi, että tämä “koditon” oli itse asiassa kaupungin rikkaimpia liikemiehiä. Eva jäi siivoojaksi, mutta hänen rohkeutensa muuttui sairaalassa legendaksi. Hän oli osoittanut, että ihmishenki on tärkeämpi kuin tutkinto – ja omatunto painaa enemmän kuin virallinen valtuutus.
...