Helena Cassadinen aikakauden kylmä värinä ei ollut vain Port Charlesin talven syvä pakkanen; se oli kylmyys, joka hiipi luihin ja ytimiin, syntynyt muinaisista kirouksista ja naisen jäisestä katseesta, joka näki maailman shakkinappulana.
Kasvoimme 80- ja 90-lukujen tulen ja rikin keskellä, missä Cassadine–Spencerin verikosto tuntui globaalilta sodalta, joka käytiin omissa olohuoneissamme. Luke Spencer ei taistellut pelkästään elämästään; hän taisteli koko kaupungin sielusta perhettä vastaan, joka käytti mielensä hallintaa ja sääkonetta arkipäiväisinä aseina. Silloin panokset eivät olleet vain korkeita – ne olivat apokalyptisiä, jättäen arven kankaaseen, joka ei koskaan täysin parantunut.
...
...
Mutta nykyään faneja kihelmöi erilainen värinä, paljon maanläheisempi ja äärettömän julma. Kelly Monacon lähtö saattaa muuttaa kaiken, ja Port Charlesin ilma tuntuu harventuneelta. Menettää Sam McCall ei ole pelkkä casting-muutos; se tuntuu aikakauden mahdolliselta loppumiselta hahmolle, joka kaivautui sydämiimme nahkatakissa ja huijarin hymyllä. Julmasti ironista on huhujen läpi vuotava ajatus: että Sam – nainen, joka selvisi kaikesta, mitä Cassadinet häntä vastaan heittivät – saattaisi kaatua ei roiston luodin, vaan lääketieteellisen uhrin kautta.
...
Saippuasarjojen lakien kuiskaukset viittaavat “henki hengestä” -vaihtokauppaan, joka tuntuu karvaalta pilleriltä nieltäväksi. Jos Sam menee veitsen alle pelastaakseen heikkenevän Lulu Spencerin, mutta ei koskaan herää, emme katso vain kirurgista komplikaatiota. Katselemme veriuhria. Tämä ei ole pelkkä juonenkäänne; se on kertomuksellinen kranaatti heitetty seuraavan sukupolven sydämeen. Jos “Jackalin” tytär kuolee elvyttääkseen Laura Collinsin tyttären, rauhansopimus näiden perheiden välillä ei vain rikkoudu – se palaa tuhkaksi niiden surevien surun alla, jotka jäävät jäljelle.
Meidän on kysyttävä itseltämme: onko show vihdoin valmis olemaan vaarallinen jälleen? Vuosia kilpailu on tuntunut hiipuvana hiilloksen kipinänä, “kultaisena standardina” draamaa, josta puhumme menneessä aikamuodossa. Mutta jos Sam lakkaa hengittämästä, jotta Lulun sydän voisi alkaa lyödä, nuoremman sukupolven – Dantet, Roccot, Danny Morganit – on pakko periä viha, jota he eivät pyytäneet. Heistä tulee vastentahtoisia perijöitä esi-isien sodalle, raikkaan, pisteliään katkeruuden ruokkimana, jota mikään sairaalan hallitus tai perintönimi ei voi lohduttaa.
Tämä traaginen risteys on paikka, jossa legenda voi todella syttyä uudelleen. Emme halua hyvästellä Samia, mutta jos hänen lähtönsä on katalyytti, joka palauttaa nuoruuden “suuret panokset” ja kaaoksen, hänen kuolemastaan tulee kummitteleva, kaunis silta menneisyyteen. Se olisi kunnianosoitus sille kaaokselle, joka rakensi sarjan – muistutus siitä, että Port Charlesissa rakkaus ja viha ovat kolikon kaksi puolta, ja jokaisella ihmeellä on tuhoisa hinta. Kysymys jää: pystymmekö käsittelemään pimeyttä, joka seuraa, kun menneisyyden haamu viimein vaatii osansa?
...