Pariisilaisen katukiveyksen yllä kirskuvien mustien sedaninrenkaiden sihahdus tuntui kuin kuolevan aikakauden viimeiseltä henkäykseltä, kun Nicolas Sarkozy astui ulos poliisivastuun varjosta. Viidentoista piinaavan tunnin ajan mies, joka oli tottunut liukumaan maailman halki kuin kiillotettu jättiläinen, istui pidätyssellissä—järisyttävä ennakkotapaus tasavallan historiassa. Kun ovet lopulta avautuivat varhaisen aamun tunteina, yön syliin astui mies, rähjäinen ja huonokuntoinen, särkyneen maailman kantaja, jonka huolellisesti räätälöity todellisuus oli romahtanut silmänräpäyksessä. Tämä ei ollut pelkkä oikeusprosessi; se oli julkinen nöyryytys, aistittava syöksykierre, joka riisui häneltä viimeisetkin keisarillisen arvokkuuden rippeet, joita hän oli viiden Élysée-vuotensa aikana huolellisesti rakentanut.
...
...
Syytteiden vakavuus—korruptio ja vaikutusvallan väärinkäyttö—roikkuu hänen yllään kuin giljotiini, kantaen mukanaan jopa kymmenen vuoden vankeuden painoa. Televisioidussa puolustuksessa, joka muistutti enemmän epätoivoista katutappelua kuin presidentin puhetta, hän hyökkäsi oikeuslaitosta vastaan ja leimasi sen poliittiseksi aseeksi, jonka tarkoitus on hänen tuhoamisensa. Hän puhui järjestelmästä, joka sabotoi hänen paluuaikeensa, mutta ulkopuolisen silmissä se näytti miehen hätäiseltä rimpuilulta narratiivista, joka ei enää tottele häntä. Vainon kokemuksen ja lain kylmän koneiston välinen törmäys on muuttanut hänen poliittisen selviytymisensä synkäksi näytelmäksi, jossa tulevien vaalien varjoa jahtaa hyvin todellinen vankeuden mahdollisuus.
...
Tässä särkyneessä tilassa piilee julma ironia, kun häntä verrataan mieheen, jota kerran kutsuttiin nimellä Presidentti Bling-Bling. Hän oli johtaja, joka rakastui design-luksukseen ja muutti presidenttiyden loiston teatteriksi—tilasi kuuluisasti kolmensadan miljoonan punnan Airbusin, jossa oli äänieristetty sviitti ja erityisesti suunniteltu tuoli, jonka avulla hän saattoi katsoa alaspäin virkamiehiinsä. Säästäväisyyttä kansalle saarnatessaan hän eli vertaansa vailla olevan yltäkylläisyyden kuplassa, ranteet raskaana kalliista kelloista ja silmät piilossa muotikehyksissä. Peili on nyt särkynyt, eikä heijastus ole enää euroalueen voittamaton hallitsija, vaan mies, jota hänen oma kimalteensa kummittelee.
Palatsivuodet olivat valtavien halujen pyörremyrsky, ja ne jaettiin Carla Bruni kanssa châteaiden, metsästysmajojen ja merenrantaretriittien verkostossa. Se oli aikaa veronmaksajien kustantamille sommelieille ja cordon bleu -keittiömestareille, joita hallittiin kontrollin tarkkuudella niin pitkälle, että jopa vartijoiden pituus säädeltiin presidentin egon suojaamiseksi. Hän eli jalustalla, joka oli rakennettu verorahojen kullasta, missä turvahenkilöstön mitat olivat yhtä huolellisesti kuratoituja kuin viinin vuosikerrat. Tämä ylenpalttisuuden aikakausi toimi kultaisena muurina hallitsijan ja hallittujen välillä—aikana, jolloin jokainen oikku sai ympärilleen armeijan palvelijoita varmistamaan, ettei ulkomaailma koskettanut hänen asunsa helmaa.
Tänä päivänä tuo jalusta on murtunut, ja Ranskassa reaktiot vaihtelevat kyynisyydestä eräänlaiseen väistämättömyyden tunteeseen. Mies, joka aikoinaan komensi G8-maiden johtajien kansainvälistä arvostusta, taistelee nyt kirjaimellisesta vapaudestaan, poliittisten suunnitelmien suistuttua sivuraiteille juuri niiden halujen vuoksi, jotka määrittelivät hänen nousunsa. Korkean panoksen vallan ja pidäkkeettömän nautinnon maailma on korvautunut oikeudellisen tutkinnan kylmällä ja ankaralla todellisuudella. Sommelierit ovat poissa, äänieristetyt sviitit tyhjiä, ja Bling-Bling-aikakauden hillitön ylellisyys on vihdoin päättynyt tuomioistuimen hiljaiseen, armottomaan valoon.
...