Koirani ei koskaan käyttäytynyt näin. Rick oli rauhallinen, järkevä koira, joka oli koko elämänsä ymmärtänyt vain yhden sanan: omistaja. Mutta viime viikkoina hän oli kuin olisi osallistunut paranoidin koulun kokeeseen: päivisin hiljeni, mutta öisin alkoi haukkua, nousi takajaloilleen keittiön kaappien äärellä ja kiipesi jopa yläkaapille – sinne, minnekään itse en tavallisesti menisi.
...
Aluksi ajattelin, että kyse oli iästä tai oudosta sairaudesta; ehkä naapurit metelöivät, kissa oli eksynyt johonkin, tai uni vain häiriintyi. Mutta Rickin sitkeys ei antanut selityksille sijaa – hän tunsi säännöt ja silti rikkoi ne, ikään kuin varoittaen jostakin erittäin vakavasta.
...
—Mitä näet, ystäväni? — kysyin istuutuessani hänen viereensä ja yrittäessäni kohdata hänen katseensa. Hän vain käänsi päätään, korvat pystyssä ja valppaina. Hauku oli lyhyt ja matala – ei pelottava, vaan vaativa. Ja aina kun ojensin kättäni, koira vain murisi entistä kovemmin.
...
Yö toisensa jälkeen sama toistui. Mieli uupui jännityksestä: ei sitä voi valvoa öitä odottaen aaveita. Tunsin, että tilanne karkasi käsistä, ja ymmärsin – olkoon tämä ratkaistava arvoitus, parempi kuin ikuinen pelko.
Otin taskulampun, vedin takin päälle ja kaivoin vanhan taittolaitan varastosta. Sydän hakkasi – ärtymyksestä vai siitä, että vihdoin aioin laittaa pisteen tälle tarinalle.
Rick siirtyi sivuun kuin vapauttaakseen tien, ja tuijotti ylös, suoraan ilmanvaihtoverkkoon, jota en ollut aiemmin huomannut. Poistin sen – ajattelin, että ehkä hiiri, kertynyt lika, jotain mitätöntä. Mutta taskulampun valo paljasti pimeydestä jotain, mitä en ollut odottanut.
Verkoston takana tummassa putkessa makasi ihminen. Köyristyneenä, pölyn peitossa, silmissään paniikki. Hän näytti siltä kuin olisi piiloutunut sinne ei eilen vaan kauan sitten – ja lähes menettänyt toivon, että joku tulisi.
Hän liikahti, otti vaikeasti hengenvedon ja yritti nousta – huonosti onnistuen. Käsiin jäi pieniä, varastettuja tavaroita: lompakko ilman rahaa, puhelin, avainkimppu, joka ei kuulunut meille. Kaikki näytti kuin pieneltä toisten menetysten varastolta.
Kädet täristen otin puhelimen ja valitsin 102. Ääni pakeni ulos nytkähtäen:
—Putkessa piileskelee ihminen. Tulkaa pian!
Vastaanottaja ymmärsi nopeasti.
Kun puhuin, Rick ei poistunut paikalta – hän nuuhki putkea, ja liikkeissä tuntui vahvistus: kyllä, se on hän, sieltä tulevat yölliset varoitukset. Häntä heilui hiljaa, kuin koira olisi juuri suorittanut velvollisuutensa.
Poliisi saapui nopeasti. Virkailijat vetivät miehen varovasti ulos, laskivat viltille ja tarkistivat hengityksen. Hän oli laiha, uupunut, käsissä viiltoja; silmissä kaaos ja pelko.
Yksi poliiseista poimi häneltä vielä yhden “aarteen” – hopeaketjun riipuksella ja alkukirjaimilla. Joku tulee varmasti pian sanomaan: “Tämä on minun.” Ja tässä pienessä yksityiskohdassa jo piili toisen tarina.
Tutkimus paljasti odottamattoman totuuden: tämä ihminen ei ollutkaan yksinäinen eksentrikko. Naapurit muistivat outoja katoamisia – koruja, kortteja ja pieniä tavaroita hävisi, mutta murtojälkiä ei ollut.
Selvisi, että hän liikkui ketterästi ilmanvaihtokanavia ja kapeita käytäviä pitkin kerrosten välillä, valiten helposti kannettavia ja nopeasti piilotettavia tavaroita. Iltaisin, kun kaikki nukkuivat, hän vei pienimmät ja huomaamattomimmat – ne, jotka eivät herättäneet huomiota eikä jättäneet jälkiä.
...