Daniel Kramer ei koskaan ajatellut katuvansa sitä, ettei koirat osaa puhua. Hänen koiransa Bruno istui jo usean päivän paikallaan tuijottaen seinään. Ei vinkunut, ei haukkunut – vain katsoi hiljaa. Aluksi Daniel ei kiinnittänyt siihen huomiota: ehkä koira vain oli kiinnostunut jostain. Mutta katseessa oli jotain huolestuttavaa.

Bruno ei juuri liikkunut seinän luota – vain syödäkseen tai ulos mennessään. Daniel tarkisti seinän yhä uudelleen: ei halkeamia, ei hometta, ei mitään outoa. Koputtikin rapattuun pintaan, nosti listoja – turhaan.

— Mitä siellä näet, kaveri? — hän kysyi eräänä päivänä.

Koira kääntyi, huokaisi hiljaa ja tuijotti takaisin siihen kohtaan.

Uudessa kaupungissa elämä oli Danielille yksitoikkoista: työ, koti, taas työ. Ei ystäviä, ei perhettä lähellä. Hän hankki koiran, ettei tuntisi itseään niin yksinäiseksi. Punainen koira, jolla oli valkoinen laikku rinnassa ja lähes ihmismäiset, tarkkaavaiset silmät, tuli nopeasti hänen läheisimmäksi olennokseen.

Kaikki naapurit tunsivat Brunon – rauhallisen ja ystävällisen. Hän leikki lasten kanssa pihalla, oli ystäviä naapuruston kissan kanssa. Mutta sitten kissa katosi, ja koira näytti surullisemmalta. Ja nyt tämä seinä.

Neljännen päivän jälkeen Daniel ei tiennyt, mitä ajatella.

— Bruno, oletko kunnossa? Haluatko mennä eläinlääkärille?

Koira ei liikahtanut.

Viidentenä yönä Daniel heräsi ja näki tutun punaisen selän. Bruno istui taas seinän vieressä. Silloin Daniel ymmärsi: kyse ei ollut enää tavasta. Aamulla hän osti pienen yönä kuvaavan kameran ja asetti sen seinän eteen.

Katsoessaan tallenteen Daniel jäykistyi. Päivisin Bruno ei mennyt lähelle seinää – hän istui sen edessä vain, kun Daniel oli kotona. Ei yöllä, ei yksin – vain hänen läsnäollessaan.

Kuinka Bruno yritti näyttää hänelle jotain.

— Hyvä on, kaveri, — Daniel sanoi hiljaa — katsotaan, mitä yrität kertoa.

Hän meni taas seinän luo ja huomasi tällä kertaa, että yksi lankku ei ollut tiukasti kiinni. Varovasti hän siirsi ruuvimeisselillä – ja rapin alta avautui kapea reikä. Sisällä oli rakennusjätettä, pölyä… ja yhtäkkiä jotain pehmeää, lämmintä.

Daniel pysähtyi. Valaisi puhelimellaan – ja näki pienen, tärisevän kissanpennun.

Kissanpentu oli likainen, laiha, mutta elossa. Daniel kaatoi sille vettä, toi hieman ruokaa. Pentu joi epätoivoisen ahnaasti. Bruno istui vieressä ja kallisti hiljaa päätään.

Ja silloin kaikki selvisi. Hän oli yrittänyt näyttää tätä koko ajan.

Daniel kiersi kaikki naapurit, laittoi ilmoituksia, mutta kukaan ei etsinyt pentua. Eläinlääkäri pudisteli päätään:

— Ei sirua. Todennäköisesti hylätty. Jos laitat turvakotiin – siellä on täyttä, ei ole varmaa, että selviää.

Daniel katsoi Brunoon, sitten pentuun, joka painautui hänen tassuaan vasten. Päätös syntyi itsestään.

Hän allekirjoitti paperit ja vei pikkuisen kotiin. Nimesi hänet Miloksi.

Siitä lähtien Bruno ja Milo olivat erottamattomat. Koira heräsi eloon – juoksi, leikki, nukkui asettaen kuononsa pienen ystävänsä päälle. Daniel katseli heitä ja ajatteli:

Ehkä koirat todella osaavat puhua. Vain omalla tavallaan.

Oletko sinä koskaan kokenut, että lemmikkisi teki jotain uskomatonta – ikään kuin ymmärsi enemmän kuin ihminen?