Markus ja Leena kulkivat pitkän tien kohti onneaan.
Viisi vuotta yrityksiä, viisi keskenmenoa, sairaaloita, toivoa, rukouksia — ja eräänä päivänä he eivät enää uskoneet ihmeisiin.

Ainoa olento, joka ei koskaan jättänyt heitä, oli Milo — pieni valkoinen shihtzu, jonka Markus löysi tallien takaa kylmässä tihkusateessa. Koira vavisti, hengitti vaivoin, ja Markus kääri hänet takkiinsa ilman epäröintiä ja kantoi kotiin.

— Kutsutaan häntä Miloksi, — Leena sanoi. — Se tarkoittaa “rakas”.

Siitä hetkestä lähtien Milo oli heidän lapsensa. Hän jakoi heidän ruokansa, vuoteensa, ilonsa ja kyyneleensä. Kun Leena itki, Milo laski kuononsa hänen syliinsä. Kun Markus suuttui, koira istui hiljaa vieressä — ja viha suli pois.

Sitten tapahtui todellinen ihme — Leena tuli raskaaksi.
Raskaus oli vaikea, mutta Milo ei koskaan poistunut hänen lähettyviltään. Hän vahti omistajansa unta ja murisi jokaiselle, joka tuli liian lähelle.

— Hän tuntee itsensä lastenhoitajaksi, — Leena nauroi.
— Hän on vain liian kiintynyt, — Markus mutisi. — Kun vauva syntyy, se voi aiheuttaa mustasukkaisuutta.

Synnytys oli lähellä viedä Leenan hengen. Kun kaikki oli ohi, Markus itki ensimmäistä kertaa pitkään aikaan: poika oli elossa. Pieni, itkuinen, mutta elossa.
Ja juuri sillä hetkellä hänessä heräsi pelko — menettää tämä onni.

— Ei koiria vauvan lähellä, — hän sanoi päättäväisesti, kun perhe palasi kotiin.
Milo lukittiin varastoon.

Koira ei ulvonut. Hän vain vinkui hiljaa, raapien ovea tassuillaan.
Leena ei kestänyt — toi salaa ruokaa, silitti korvan takaa ja kuiskasi:
— Kestä vielä vähän, pikkuinen. Pian kaikki on taas ennallaan.

Mutta kaikki meni vain huonommaksi. Milo laihtui, ei syönyt eikä nukkunut. Hän vain odotti.

Eräänä yönä Markus heräsi ja jähmettyi: vauvan huoneen ovi oli raollaan.
Sängyn vieressä istui Milo. Pieni koira katsoi vauvaa.
Markus tempaisi hänet kaulapannasta:
— Voitko olla purematta!
Koira ei vastustellut, vain laski katseensa alas.

— Hän ei tehnyt mitään! — Leena huudahti. — Hän vain katsoi!
Mutta ovi paiskautui kiinni. Taas pimeys. Taas yksinäisyys.

Muutaman päivän kuluttua vauva alkoi itkeä lakkaamatta. Lääkkeet eivät auttaneet. Markus juoksi ympäri taloa, Leena itki.
Silloin varastosta kuului haukunta — kova ja epätoivoinen.

— Ole hiljaa! — Markus huusi, mutta koira ei vaiennut.
— Hän aistii jotain, — Leena sanoi. — Päästä hänet.

Markus seisoi, epäröiden. Sitten hän huokaisi syvään ja avasi oven.

Milo syöksyi ulos, mutta ei rynnännyt — hän meni makuulle ja ryömi vauvan luo. Varovasti hän nuuhki, sitten kevyesti nuolaisi pientä jalkaa.
Timotei, joka hetkeä aiemmin itki, lakkasi yhtäkkiä… ja alkoi nauraa.

Markus katsoi uskomatta omia silmiään.
Leena kuiskasi:
— Hän halusi vain tutustua.

Siitä yöstä lähtien Milo ei enää ollut lukittuna. Hän nukkui vauvan vieressä, vartioi, kun Leena ruokki, vinkui, jos lapsi liikkui.
Hänestä tuli osa uutta elämää.

Kuukausi kului.
Eräänä myrskyisenä yönä ukkonen repi taivaan. Valot sammuivat, Timotei itki. Leena juoksi hakemaan kynttilöitä, ja äkkiä Milo haukahti — kovaa ja levottomasti.
Hän kääntyi — vauva tukehtui: peiton naru oli kietoutunut hänen kaulansa ympärille.

Milo ryntäsi sängyn reunaa raapien. Markus juoksi paikalle, irrotti narun, ja lapsi hengitti taas.
Leena itki.
Markus polvistui, silittäen koiraa pään yli:
— Sinä pelastit poikani.

Siitä päivästä lähtien Milo ei ollut enää pelkkä lemmikki — hän oli vartija, ystävä, veli.
Timotei kasvoi, ja hänen ensimmäinen sanansa ei ollut “äiti” tai “isä”, vaan:
— Mai.

Leena nauroi, ja Markus itki.

Nyt, kun perhe iltaisin kokoontui verannalle ja valkoinen koira leikki heidän jalkojensa juuressa, Markus sanoi usein, katsoen poikaansa:
— Hän ei ollut mustasukkainen. Hän vain suojeli veljeään.

Silloin hän ymmärsi: koti, rakkaus ja usko olivat palanneet heidän luokseen sen ansiosta, joka joskus vain halusi olla lähellä.