Syksyinen sade putosi lempeästi, kuin katuisi kaupunkia. Pisarat juoksivat aseman ikkunoita pitkin, heijastaen neonkylttejä ja kiireisiä ihmishahmoja. Kaikki olivat kiireisiä — jokainen omassa maailmassaan, omien ajatustensa ja uupumuksensa keskellä.
...
Ja kaikkein kaukaisimmalla, melkein unohdetulla laiturilla, jonne juna pysähtyi vain kerran päivässä, makasi nainen.
...
Raskaana.
Vanhassa takissa, jonka helma oli rispaantunut, kastuneissa lenkkareissa. Selän alla oli pahvia, pään alla kulunut laukku. Vieressä seisoi pullo vettä ja haalistunut huivi, jolla hän yritti suojata vatsaa tuulelta.
...
Hänen nimensä oli Nora. Mutta sitä ei kukaan tiennyt.
Ihmiset kulkivat ohi. Joku käänsi katseensa pois, joku kiihdytti askeleitaan. Hän ei pyytänyt apua — vain kuiskasi hiljaa, lähes äänettömästi:
— Hiljaa, pikkuinen… kaikki on hyvin… vielä vähän…
Juna lähestyi, pitkä ja raskas, sen pilli vastasi ukkosen jyrinään. Konduktööri Peter kumartui ikkunaan — ja huomasi yhtäkkiä hahmon märällä betonilla.
Nainen.
Yksin.
Liikkumatta.
Hän jarrutti äkisti ja ryntäsi ulos, kompastuen lätäköihin.
— Hei! Oletko kunnossa?
Nora nosti päänsä. Silmät olivat väsyneet ja punaiset, mutta eläviä.
— Kaikki on kunnossa… olen vain vähän väsynyt, — hän kuiskasi, yrittäen hymyillä.
Peter riisui käsineensä ja istahti viereen. Hetken hän vain katseli — täriseviä sormia, kalpeaa kasvoa, vatsaa, joka värisi kylmästä.
Sitten hän nousi ja palasi junan luo.
Minuutin kuluttua hän palasi — mukanaan termospullo ja muki.
Hän kaatoi kuumaa teetä, ja höyry nousi asemalle, tuoden mukanaan lämmön ja sateen tuoksun.
— Juokaa, — hän sanoi hiljaa.
Nora otti mukin molemmin käsin.
— Luulin, että tekin ohittaisitte minut, — hän sanoi tuskin kuultavasti.
Peter nyökkäsi ja riisui takkinsa peittääkseen hänen hartiansa.
Muutaman minuutin kuluttua laiturille saapui muita.
Konduktöörejä, veturinkuljettajia, asemalla päivystäviä. Yksi toi peiton, toinen kuivia vaatteita, joku leipää, joku ensiapupakkauksen.
Kaikki seisoivat sateessa, suojellen naista, joka ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ei enää värissyt kylmästä.
Matkustajat katselivat ikkunoista — ja pysyivät hiljaa. Kukaan ei kuvannut, kukaan ei kiirehtinyt. Vain hiljaisuus ja metallille putoavan sateen ääni.
— Mennään sisälle, — sanoi yksi työntekijöistä ojentaen kätensä. — Siellä on lämmin.
Nora itki.
Ei kovaa — vain hiljaa.
Kyyneleet sekoittuivat sateeseen, ja tee höyrysi edelleen hänen käsissään.
Seuraavana päivänä hänet vietiin turvakotiin.
Peter vieraili hänen luonaan viikoittain, toi ruokaa, kirjoja ja lasten tavaroita.
Kuukauden kuluttua, kun pienessä turvakodin huoneessa Nora synnytti pojan, hän nimesi hänet Lucasiksi — sen aseman mukaan, jossa ensimmäistä kertaa joku pysähtyi hänen tähtensä.
...