Kello oli noin kuusi aamulla. Avasin oven päästääkseni viileän aamuilman sisään, ja… jäin paikoilleni. Pihamaalla, suoraan kuistin edessä, seisoi karhuntarhaaja. Suuri, uupunut, vapiseva. Sen hengitys oli raskasta, ja silmät kosteat, kuin se olisi itkenyt. Tämä ei ollut saalistajan katse. Tämä oli äidin katse, jolla ei ollut enää minne mennä.

Olin aikonut sulkea oven, käteni oli jo hakeutumassa haulikkoon, mutta en voinut. Sen katseessa ei ollut vihaa eikä uhkaa. Vain rukous.

Se otti askeleen, sitten toisen — ja laski varovasti pienen karvatupsun eteeni. Poikanen makasi liikkumatta. Karhuntarhaaja astui askeleen taaksepäin ja vain katseli minua.

Näin alkoi aamu, jota en koskaan unohda.

Lahja kuistin luona

Karhunpentu oli pieni, laiha, lähes hengitti heikosti. Tassussa kuivuneen tumman veren läikkä. Rinta nousi vaivoin, mutta sydän löi. Sanoin ääneen, enkä oikein tiennyt miksi:

— Yritän auttaa, sopiiko?

Karhuntarhaaja ei liikahtanut. Istui vain, katseli kuin ymmärtäen jokaisen sanan.

Kääriin poikasen varovasti paitaan ja vein sisälle. Laitoin lämpöpatterin lähelle, rakensin lämpimän pesän pyyhkeistä. Kostutin sen huulia lämpimällä vedellä ja hunajalla — se liikahti hieman. Soitin tutulle eläinlääkärille Markukselle:

— Kuistilla on karhuntarhaaja jättänyt poikasen.

Hän vaikeni, sanoi sitten lyhyesti:

— Lämmitä. Älä anna raskasta ruokaa. Odota eläinparantajaa.

Ulkona karhuntarhaaja istui yhä liikkumatta kuin vartija. Ei murinaa, ei aggressiota — vain kärsivällisyyttä ja luottamusta.

Taistelu elämästä

Puolenpäivän aikaan hengitys tasaantui, mutta tassu turposi. Hoidin haavan, ja pentu päästi hiljaisen äännähdyksen — se oli elossa. Lähdimme erikoistuneen villieläinlääkärin Jennin luokse.

— Aikuisen uroksen purema, — hän sanoi tutkimuksen jälkeen. — Tällainen tapahtuu. Urokset tuhoavat vieraiden pentuja, jotta naaras tulisi takaisin kiimaan.

Puristin nyrkkejä. Jenni lisäsi lempeämmin:

— Se on taistelija. Toit sen ajoissa. Mahdollisuuksia on.

Vartiointi metsän reunalla

Palattuani kotiin näin sen taas. Karhuntarhaaja ei ollut lähtenyt. Istui tien varressa hiljaa, valppaana. Vein poikasen laatikossa lähelle. Se katsoi poikasta, sitten minua — ja meni sivuun kuin vahtimaan.

Yönä en nukkunut. Eikä sekaan. Istumme vastakkain, kumpikin omalla puolellamme. Tarkastelin poikasen hengitystä ja kuiskasin hiljaisuuteen:

— Pysy vahvana, pikkuinen. Sinun täytyy selviytyä.

Ihmisten väliintulo

Muutaman päivän kuluttua naapuri Lauri tuli, näki karhuntarhaajan ja huudahti:

— Oletko hullu? Se on villi!

Sitten paikalle tuli apulaispoliisi:

— Metsänvartijat tietävät jo. Jos he saavat tietää, että pidät villieläintä, se otetaan pois. Eikä ole varmaa, että se elää.

Ymmärsin, että päätös oli tehtävä. Poikanen oli vahvistunut, söi jo pehmennettyjä marjoja, tömisti lattialla ja horjui söpösti. Se ei pelännyt minua.

Paluu

Menimme metsään. Laitoin kantokopan maahan ja vetäydyin taaksepäin. Karhuntarhaaja astui esiin puiden takaa — hiljaa, majesteettisesti kuin varjo.

Poikanen kiipesi ulos, haisteli ilmaa ja katsoi sitä. Se tuli lähelle, nuuhki poikasta, katsoi minua. Sitten — työnsi pentua minua kohti.

En voinut uskoa silmiäni. Se näytti sanovan:

— Nyt se on sinun.

Sitten se vain katosi metsään. Ilman murinaa, ilman ääntä.

Kahden maailman välillä

Kaksi kuukautta on kulunut. Karhuntarhaaja ei ole palannut. Poikanen elää lähellä — ei täysin kotieläin, ei täysin villi. Nukkuu kuistilla, menee metsään, mutta palaa aina kun laitan kupin.

Joskus yöllä se nostaa päänsä ja katsoo pimeyteen — kuin kuuntelisi sitä kaukana. Ja minä jätän aina valon kuistille.

Se kasvoi. Vahva, varovainen. Sen paikka on villin taigan ja ihmisten kodin välillä. Ja tuntuu, että juuri siellä minäkin nyt asun.