Pohjoisessa, syrjäisen karjalaisen metsän reunalla, asui vanha metsänvartija. Hän jakoi talonsa tyttärensä, tämän miehen ja heidän pienen poikansa kanssa — hiljaisen, vaaleasilmäisen pojan, jonka tähden isoisä olisi tehnyt mitä tahansa.
...
Eräänä kesänä metsänvartija lähti metsään poimimaan mustikoita — hän halusi ilahduttaa lapsenlastaan tuoreilla marjoilla. Hän tunsi nämä metsät kuin omat viisi sormeaan, ja siksi vaelsi syvälle sinne, missä marjat olivat suurempia ja ilma tiheämpää.
...
Kyykistyessään hän asetti korin viereensä ja alkoi poimia marjoja — keskittyneesti ja rauhallisesti. Hän uppoutui työhön niin, ettei huomannut olevansa suuren kuopan reunalla. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi jyrisevä murahdus.
...
Hänen edessään seisoi karhu. Suuri, varuillaan oleva, ja läheni puhisten, kuin päättäen rankaista luvattoman vieraan.
Mutta metsänvartija ei hätkähtänyt — hän ei koskaan lähtenyt metsään ilman asetta. Hän nosti kiväärin ja ampui. Kaiku kantautui puiden lomitse, karhu hypähti sivuun… mutta ei poistunut.
Silloin metsänvartija ymmärsi — syy ei ollut hänessä. Maassa, muutaman askeleen päässä, makasi karhunpentu. Pieni, valittavasti vinkuva, tassu loukussa ansassa. Karhunemä oli vieressä, avuttomana.
Mies lähestyi hitaasti. Otti repustaan veitsen, avasi varovasti ansan ja vapautti eläimen. Karhunpentu juoksi emälleen, ja metsänvartija kiirehti pois ennen kuin emo ehti pelästyä.
Hän käveli nopeasti, kuullen oksien rasahduksen selkänsä takana. Näytti siltä, kuin joku seuraisi. Vasta saavuttuaan metsän reunaan hän uskalsi katsoa taakseen — ja näki sen. Karhunemä seisoi puiden luona ja katseli. Pitkään. Ei vihamielisesti, ei uhkaavasti. Sen katseessa oli jotakin inhimillistä — kuin kiitollisuutta. Silloin metsänvartija ei vielä ymmärtänyt sitä. Hän luuli selviytyneensä hyökkäyksestä ihmeen kaupalla.
Vuosi kului.
Illalla vanhus istui ikkunan ääressä odottaen tytärtään ja vävyään — he olivat matkalla kaupunkiin hakemaan lasten sänkyä. Perhe odotti tulokasta, ja metsänvartija vilkuili tietä. Aurinko oli jo laskemassa, mutta heitä ei kuulunut.
Yhtäkkiä naapuri ryntäsi sisään kalpeana ja hengästyneenä.
— Hätä! — huusi hän. — Karhu vaeltaa kylässä! Verisenä suupielistään, jotain suussaan kantaa!
Metsänvartija tarttui takkiinsa ja riensi ulos. Ihmiset kerääntyivät, huusivat ja ampuivat ilmaan. Karhunemä seisoi metsän reunassa, ei paennut kauas. Nähdessään vanhuksen se laski päänsä, lähestyi ja laski maahan jotain punaiseen kangaspalaan käärittyä. Sitten, kuin rauhoittuneena, vetäytyi takaisin.
Metsänvartija jähmettyi. Hän tunnisti sen. Sama karhunemä.
Hän astui askeleen eteenpäin. Ruohikolla, tyttärensä mekon kääreisiin käärittynä, makasi vauva. Elossa. Hänen lapsenlapsensa.
Vanhuksen sydän jysähti. Hän ymmärsi: eläin halusi hänen seuraavan. Ja hän seurasi. Karhunemä kulki rauhallisesti, katsellen aina taakseen, kunnes johdatti hänet vanhalle, hylätylle ja lahoavalle sillalle. Sillan alla oli jyrkänne, kiviä — ja kaksi ihmistä.
Vävy oli kuollut. Tytär hengitti heikosti.
Naapureiden avulla hänet saatiin pelastettua. Lääkärit myöhemmin sanoivat, että oli ihme, että hän selvisi. Nainen kertoi herättyään, että oli suostuttanut miehensä kävelemään tutun reitin. Sillan laudat eivät kestäneet, he putosivat. Pelosta alkoivat synnytykset. Muisti vain, kuinka karhu tuli hänen luokseen — ja sitten musta aukko.
Silloin vanhus ymmärsi kaiken. Karhunemä oli maksanut velkansa. Se pelasti hänen lapsenlapsensa, kuten hän oli aikoinaan pelastanut sen pennun. Hän muisti metsän katseen. Ei vihaa — kiitollisuutta. Nyt hän osasi sen nähdä.
...