Kun sydän valitsee, järki vaikenee.
...
— Luka, meillä on kaksoset! — Anna itki puhelimeen. — Kaksi poikaa, molemmat kaksipuolisia ja terveitä, kaikki on hyvin!
— Mutta ultraäänissä sanottiin… — mies vastasi hiljaa. — Poikia siis?
— Kyllä, — hän hymyili kyynelten läpi. — Meidän pikkuiset.
...
Raskaus oli Annalle koetus — sekä ruumiille että sielulle. Luka, kuljettaja heidän pienessä firmassaan, ei alun perin halunnut lapsia. Heidän tarinansa ei alkanut rakkaudesta, vaan yrityksestä unohtaa. Luka oli äskettäin kokenut petoksen: hänen kihlattunsa Klara oli pettänyt häntä ystävänsä kanssa. Luka ei kestänyt, purki kihlauksen ja etsi vain keinoa lakata tuntemasta kipua. Anna, nuori kirjanpitäjä, vilpitön ja punatukkainen, oli hänen pelastuksensa — vaikka hän ei vielä tiennyt, millä hinnalla.
...
Hän oli tyttö, johon harvoin kiinnitettiin huomiota: pisamia, villiä tukkaa, lempeä luonne. Luka oli hänen ensimmäinen mies, ensimmäinen suudelma, ensimmäinen unelma. Anna rakastui aidosti, mutta hän — vain kaipasi rauhaa.
Kun Anna tuli raskaaksi, kaikki paljastui. Luka hämmentyi, mutta hänen äitinsä vaati — mene naimisiin. He menivät naimisiin hiljaisesti, ilman mekkoja ja maljoja, vain merkiten tapahtuman puutarhassa. Anna loisti, Luka vaikeni.
Hän viipyi yhä useammin “töissä”, vältellen vaimoa ja hänen kasvavaa vatsaa. Anna sen sijaan unelmoi tulevaisuudesta. Hän uskoi, että rakkauden voi kasvattaa kuin puun — kastellen sitä kärsivällisyydellä.
Mutta eräänä päivänä hänen tielleen ilmestyi Klara.
— Nyt ymmärrän Lukaa, — tämä sanoi kylmästi, mittaillen Annaa katseellaan. — Et ole hänen tyyppiään.
— Meillä on kuitenkin lapset, — Anna vastasi väristen.
— Sinä päätit kaiken itse. Hän ei halunnut tätä, — Klara hymyili ivallisesti.
Sanat iskivät kovemmin kuin läimäys. Saman päivän aikana Anna joutui sairaalaan.
Hän soitti silti myöhemmin — hiljaa, kuin peläten pelästyttävänsä kohtalon:
— Luka, tule. He muistuttavat sinua. Todella paljon.
Luka lupasi, mutta ei tullut.
Näin alkoi hänen elämänsä ilman miestään, mutta kahden vauvan kanssa.
Annan anoppi auttoi, ja Luka katosi yhä useammin Klaran luo. Pienessä kaupungissa siitä tiesi kaikki. Vain Anna teeskeni, ettei tiedä mitään. Kunnes eräänä yönä hän pakkasi tavaransa ja itki:
— En jaksa enää…
Luka ei pysäyttänyt häntä. Hän vain sanoi:
— Lähden itse.
Ja lähti.
Rakastajattaren luo.
Vuosia kului. Lapset kasvoivat, ja Anna näytti kukoistavan. Hänestä tuli hoikka, itsevarma, kaunis. Luka, astuttuaan äitinsä luo, ei voinut uskoa silmiään: edessä seisoi täysin erilainen nainen — ei enää ujo tyttö, vaan vahva äiti.
— Olet muuttunut, — hän sanoi kömpelösti hymyillen.
— Kiitos, — Anna vastasi rauhallisesti.
Siitä lähtien hän alkoi käydä useammin — ensin lasten luona, sitten vain hänen luonaan.
Klara raivosi, järjesti kohtauksia.
— Eroa hänen kanssaan! — hän huusi.
— Lapset ovat vielä pieniä — en voi, — Luka vastasi.
Sitten hän lisäsi hiljaa itselleen: enkä halua.
Kun Klara, kyllästyneenä hänen epävarmuuteensa, lähti lomalle toisen miehen kanssa, Luka pakkasi laukkunsa ja palasi kotiin.
Anna syöksyi hänen luokseen, kyyneleet valloillaan.
— Tiesin, että tulisit takaisin, — hän kuiskasi.
Perhe oli taas yhdessä.
Ja Klara, istuen meren rannalla kahvilassa, katsoi uutta sormusta ja ajatteli:
Ilman rakkautta on varmaan helpompaa. Vähemmän sattuu.
Sillä välin Anna silitti poikiensa päitä ja ajatteli:
Rakkaus ei ole heikkoutta. Se on voimaa, jos osaa antaa anteeksi.
Ja molemmat olivat omalla tavallaan oikeassa.
...